Ote kirjastani "Ajanpysäyttäjä", luvusta 2

//Kuten lupasin, tulen laittamaan tänne esille pieniä kohtauksia kirjasta, jota kirjoitan ja jonka toivon joskus olevan siinä kunnossa, että sen voisi jopa julkaista. Nämä kirjoitukset täällä ovat luonnollisesti vasta raakileita, joita muokkaan myöhemmin, kun koko kirja on valmis ja siitä pitäisi saada lukemiskelpoinen kokonaisuus. Tekstit saattavat joko päätyä tällaisenaan kirjaan, niihin saattaa tulla muutoksia tai sitten joudun syystä nakki tai makkara poistamaan ne kokonaan. Luulen kuitenkin että pidän lähes kaiken sisällön samana, mutta kirjoitusasu saattaa muuttua ja tekstiin tulla lisäyksiä ja lyhennyksiä.//

Ajanpysäyttäjä, kirja 1, luku 2
Kalma etsii Mortimeria koulusta.

"Kalma jättäytyi porukasta suuren portaikon kohdalla ja lähti kipuamaan kohti kirjastoa. Mortimer oli usein siellä viettämässä aikaansa jopa oppituntien aikana, joten sieltä hänet löytäisi varmimmin. Ei siksi, että hän olisi pitänyt lukemisesta, vaan siksi, että hän piti tytöistä, ja tytöt pitivät pojista jotka olivat fiksuja ja lukivat. Mortimer ei pitänyt lukemisesta ollenkaan, se oli liian hitaasti etenevää tekemistä, ja Mortimer sanoi ettei hän luottanut kirjoihin. Kirjat saattoivat olla täynnä valheita, mutta ne saivat ihmiset uskomaan kaiken mitä niiden kansien sisällä luki vain siksi että ne olivat, no, kirjoja. Kuka tahansa saattoi kirjoittaa alas jotain ja sanoa: "tämä on tositarina", ja kaikki uskovat että sen on pakko olla tositarina, koska niin siinä sanotaan, tässä kirjassa. Kirjat valehtelivat suoraan päin näköä, ja suurin osa niistä valheista oli vieläpä todella tylsiä. Kirjat. Mitä petollisia kuolleita puita.
   Niin Mortimer olisi sanonut, jos häneltä olisi kysynyt. Paitsi jos olisi ollut nätti tyttö. Silloin hän olisi sanonut, että luki paljonkin, koska se oli kehittävää tekemistä ja hän halusi tehdä hyvän ensivaikutelman. Mortimer-parka oli varmaan lukenut enemmän kirjoja kuin kukaan tytöistä joita hän yritti sillä keinolla iskeä.
   Kalma oli aina ihmetellyt, miksi Mortimer näki niin hirveän suuren vaivan peittääkseen oman tyhjäpäisyytensä (koska se näkyi joka tapauksessa läpi). Jos hän olisi tarkastellut asioita vähän tarkemmin, hän olisi huomannut että hänen ei tarvinnut lukea ollakseen mielenkiintoinen tyttöjen mielestä. Sitä hän oli jo valmiiksi. Mortimer, joka oli hauska ja mielenkiintoinen ja seksikäs, toisin kuin Kalma."

Jäin kyydistä liian aikaisin

Tuntuu kuin hetkessä eläessäni, kaikki mitä oli ennen karkasi käsistäni, vaikka huusin: "Älä mene, tarvitsen sinua!"
Jäin tänne odottamaan koska en jaksanut juosta sitä kiinni. Vaikka tiedän, ettei eilinen enää palaa, ei vaikka kuinka pitkään odottaisi.
Olisi pitänyt mennä mukana,olisi pitänyt
olisi pitänyt

olisi.

Ajanpysäyttäjä TEASER(imäinen pala uutta tarinaani)

   Universumissa on paikka, jossa jotenkin, kauan sitten, onnistui kehittymään elämää (älkää kysykö miten, pääsen siihen kohta). Ennen elämää oli vain tyhjyys. Liikkumaton, ikuinen tyhjyys. Ja liikkumattomassa, ikuisessa tyhjyydessä ei ole aikaa.
   Aika mahdollistaa elämän, sillä aika antaa meille syntymän ja kuoleman välillä tapahtuvan hetken, ja ilman sitä hetkeä ei jää jäljelle mitään.
   Joten jotta olisi voinut syntyä elämää, täytyi ensin syntyä ajan käsite, jonka jälkeen kehittyi aika. Ehkä jossainpäin ikuista tyhjyyttä jokin atomi kyllästyi olemaan vain atomi, ja teki jotain ennenkuulumatonta, ja liikahti. Sen liikahtaminen kesti suunnilleen 0,00000001 sekuntia, joka on hyvin, hyvin pieni aika. Mutta, loppujen lopuksi, sekin on aika. Ja liike aiheutti lisää liikettä kaikkeudessa jossa mikään ei ollut koskaan liikkunut, ja niin asiat alkoivat hyvin, hyvin, hyyyvin hitaasti kehittyä, kunnes tuhansien miljoonien vuosien (joka on jo hyvin pitkä aika) päästä alkoi syntyä elämää.

   Mitä tapahtuisi ilman aikaa? Ei mitään, koska tapahtuma vaatii ajan kulumista voidakseen tapahtua. Mutta mitä tarkalleen ottaen sitten on "aika"?
   Aika on liikkuvaa. Aika on ehdotonta. Aika kulkee eteenpäin ja elämä syntyy, vanhenee ja kuolee sen mukana. Aika ei seisahdu, vaikka kellon pysäyttäisi, se ei hidastu, se ei nopeudu. Aika kulkee vakaasti pitkin suoraa tietään, poikkeamatta koskaan säännöistä. Aika valuu eteenpäin eikä pysähdy odottamaan ketään, mistään syystä. Koskaan.
   Aika on kaikki.

   Mutta kerran oli joku, joka tarvitsi enemmän aikaa kuin universumilla oli antaa. Joten hän otti kohtalon omiin käsiinsä, ja rikkoi sääntöjä.
   Hän pysäytti ajan.

   Mutta sitä ei ole vielä taahtunut. Se tapahtuu tulevaisuudessa, ja siihen on vielä jonkin verran aikaa. Joten ihmisillä, joiden aika on vähällä pysähtyä, on vielä hetki aikaa tuhlata aikaa ja antaa sen valua tasaista tahtiaan sormiensa välistä.

//
Tämä on alkukirjoitus kirjaani, jonka olen halunnut kirjoittaa jo pitkän aikaa. Se on fantasia-aiheinen lyhyt romaani/pitkä novelli Kalma-nimisestä, ankeassa sisäoppilaitoksessa asuvasta nuoresta pojasta, jonka elämä on kaikkea muuta kuin tavallista. Nyt kun olen ensin saanut kokeilla siipiäni "seuraavan maailman" kanssa, koen olevani valmis yrittämään kirjoittaa paljon pidempää ja laajempaa tarinaa. Tänne se tuskin ilmestyy, en usko että bloggeri pystyy pitämään sisällään niin massiivista määrää tekstiä kuin aion kirjaan pläntätä (saati sitten että te jaksaisitte lukea sitä), mutta aion aina silloin tällöin laittaa esille muutamia kohtauksia kirjasta teidän mielenkiintonne herättämiseksi.//

Kuolema korjaa satoa

Turhaan ikkunasta ulos tuijotan
elämän toiseksi muuttuvan odotan
Sanat nuo repivät, kuiskivat korvaan
Saavat itkemään, pahoin voimaan.

Jos vaan kuolisin, sen tehdä voisin:
lasillisen myrkkyä joisin
taputtaisin veitsellä itseäni selkään
kuolema korjaa satoa, mitä enää pelkään?

Minä olen kuolema ja lopullisuus on tässä,
Elämä on minussa ja minä elämässä
Se ajatus antaa silti vain hetken hurmaa,
luovuttaminen on säälittävää, itkemien turhaa.

Seuraava Maailma - Epilogi

Epilogi

Taloni paloi viimeistä puuparrua myöten, ja tulipalo onnistui jotenkin leviämään kellariinkin. Hyvä niin, että paloi koko roska. Minä jäin tietenkin kodittomaksi menetin kaiken omaisuuteni, ja veljeni joutui näkemään paljon vaivaa saadakseen minut taas kuntoon. Sain asua hänen luonaan kunnes sain uuden kodin, pienen talon kaupungista, vähän syrjäisemmältä seudulta. Paloa tutkittiin tuhopolttona, ja veljeni epäili minun yrittäneen itsemurhaa. Hän vihjaili että kummallista miten bensakanisteri löytyi talon sisältä, hiillosten alta, vaikka olin vain mennyt sieltä mistä aita oli matalin ja nyökytellyt kun minulta kysyttiin sytyttikö joku ulkopuolinen henkilö kenties palon. Veljeni ei kuitenkaan jäänyt riitelemään asiasta, hänkin oli salaa tyytyväinen että taloni, jota kaikki olivat niin kovasti vihanneet ja pelänneet, oli palanut eikä ollut enää kunnostettavissa.
   Oliver katosi elämästäni pitkiksi ajoiksi, enkä kuullut hänestä mitään. Minä muutin uuteen kotiini, ja ostin itselleni koiran. Se auttoi minua pysymään kiinni tärkeissä asioissa elämässä, lenkkeilyssä, kaupassa käymisessä, työn löytämisessä. Sellaisissa asiossa jotka tuntuivat minusta nykyään turhanpäiväisiltä ja vaikeilta. Kaipasin kovasti kissojani, jotka olivat palaneet talon mukana, ja kaduin sitä että olin lukinnut ne yläkertaan. Joskus ihmiset kai vain tekivät typeriä asiota luullen tekevänsä oikein, ja usein ne teot päätyivät katastrofiksi. Joskus olin kuulevinani niiden naukuvan toisessa huoneessa, valkoisen, mustan, ja juovikkaan. Aamuisin heräsin kaipaavaan tunteeseen, kun valkoinen kissani ei enää tullut herättämään minua. Mutta joistain asioista oli vain päästettävä irti.
   Päivät kuluivat vain kulumalla. Heräilin öisin, ja minulla oli nykyään pakkomielle käydä tarkistamassa että olin lukinnut oven mentyäni nukkumaan. Tarkistin sen monta kertaa. En kuitenkaan pelännyt, minulla oli koirani, ja pidin terävää veistä sänkyni alla aina kaiken varalta. Mutta siitä oli tullut tapa, ja hermostuin jos en voinut tehdä sitä, mielenterveyteni riippui siitä pystyinkö tarkistamaan oven joka kerta kun heräsin, poistuin talosta tai menin nukkumaan. Joskus niiden välilläkin.

   Puolitoista vuotta sen jälkeen Oliver ilmestyi jostain oveni taakse. En tiennyt mistä hän oli saanut osoitteeni, mutta olin iloinen nähdessäni hänet.
   Oliver oli palannut kotiinsa taloni palettua loppuun. Hän oli koettanut kertoa ihmisille mitä oli tapahtunut, mutta häntä ei luonnollisesti uskottu. Hän oli nähnyt paljon painajaisia, hänellä oli vaikeuksia keskittyä yhtään mihinkään ja lopulta hänelle oltiin diagnosoitu ahdistus ja traumaperäinen sterssihäiriö, ja hänet oliin lähetetty hoitoon koska hänen vanhempansa pelkäsivät itsetuhoisuuden mahdollisuutta. Oliver kertoi että hänen uskottiin itse aiheutaneen haavat, ja olleen sekaisin. Monet hänen entisistä ystävistään uskoivat hänen käyttäneen huumeita, joka olisi kai hyvä selitys hänen "harhoilleen" ja itsetuhoiselle käytökselle.
   Mutta nyt hän oli päässyt pois, ja muuttanut omaan kotiin, ja hän oli koko sen ajan ollessaan muualla koettanut ottaa minuun yhteyttä ja löytää minut.

   Sen jälkeen Oliver alkoi käydä paljon luonani. Hän oli värjännyt hiuksensa tummanruskeiksi, ja pukeutui nykyään vähän siistimmin kuin nuorempana. Koirani rakastui Oliveriin ja minusta tuntui että se odotti pojan vierailua usein jopa enemmän kuin minä. Ne päivät, jolloin Oliver kävi katsomassa minua, olivat parhaita päiviä elämässäni. Entinen punapää pakotti minut myös tutustumaan naapureihini, ja yllätyksekseni sain yhdestä heistä jopa melko hyvän ystävän itselleni.
   Näitä pieniä asioita lukuun ottamatta, me emme olleet muuttuneet lainkaan. Minä viihdyin edelleen yksin, tein töitä paljon kotona ja kävin harvoin missään. Oliver oli pirteä ja huvittava, leikki koirani kanssa, säikkyi joskus kuullessaan rasahduksia tai epämääräisiä ääniä, ja joskus me vain istuimme lukemassa emmekä halunneet puhua mitään.
   Ja todella kauniina aurinkoisina päivinä, kun poika tuli auttamaan minua pihatöissä, katselin hänen arpeutunutta ohimoaan ja kapeaa hymyään, ja mietin itsekseni, mahtoiko tuo kärsivä ilme enää koskaan kadota hänen kasvoiltaan?

Seuraava maailma luku 11

11. Viimeinen maailma

   Me molemmat ryntäsimme kuin sovitusta merkistä ovelle ja siitä suoraan purppuranpunaiseen sumuun, joka oli tihentynyt entisestään ja teki ympärilleen näkemisestä todella vaikeaa. En kyennyt näkemään edes paria metriä pidemmälle eteeni, mutta onneksi tiesin että polku johti suoraan ovelle, ja sitä seuraamalla emme voisi eksyä. Takaamme kuului raivostunutta kirkumista, joka ei laantunut lainkaan, mikä tarkoitti sitä että Eli oli luultavasti lähtenyt meidän peräämme.
   "Mistä suunnitelmasta sinä puhuit?" Oliver kysyi minulta juostessamme sokeasti eteenpäin sumussa.
   "Luota vain minuun" sanoin huohottaen. Päähäni sattui vielä, vaikka se ei enää ollut yhtä tuskallista ja tykyttävää kipua kuin aikaisemmin. Se kuitenkin rasitti ruumistani entisestään, ja minua alkoi väsyttää jo paljon ennen Oliveria. Poika huomasi sen myös, koska hän ojensi minulle kättään.
   "Anna lyhty minulle, kannan sitä puolestasi."
   Epäröin hetken, mutta ojensin sen kuitenkin pojalle. Oli pakko myöntää, että ilman sitä juokseminen oli vähän helpompaa. Poika katsoi lyhtyä käsissään.
   "Miksi sinä otit tämän?"
   "Minä vain ajattelin, että siitä voisi olla apua," vastasin, ja jätin mainitsematta että olin ottanut sen itse asiassa siksi, että halusin rikkoa sen. En halunnut että Eli saisi sielunsa vietyä pois täältä. Se saisi jäädä tänne, kaltaistensa kanssa. Pystyin joten kuten ymmärtämään hänen halunsa päästä pois, mutta en voinut antaa anteeksi miten ylimielisesti ja piittaamattomasti hän oli kohdellut Oliveria ja minua. Eli oli saattanut olla joskus ihminen, muttei enää. Nyt hän oli vain tyhjä kuori joka kantoi sieluaan mukanaan ja käytti muita eläviä olentoja apuvälineenä päästäkseen pois tästä maailmasta, eikä välittänyt että olennot pääsisivät pois hänen mukanaan.
   Jatkoimme juoksemista mitään sanomatta, kunnes edessämme alkoi häämöttä musta, neliskulmainen hahmo. Ovi! Otin loppukirin kohti ovea, mutta kauhukseni, juuri kun olin astumaisillani siitä sisään, huomasinkin juoksevani suoraan päin yhden olennon selkää. Törmäsin siihen niin että olentokin horjahti, ja se kääntyi katsomaan minua ja Oliveria, joka oli ottanut minut kiinni ennenkuin ehdin kaatua. Olento kääntyi välittömästi ympäri ja kohotti raatelukyntensä ilmaan, ja heitin vaistomaisesti omat käteni pääni päälle suojakseni, mutta sitten Oliver ponkaisi pystyyn ja sohaisi olentoa lyhdyllä. Olento loikkasi taaksepäin, katseli meitä raivoissaan, ja otti askeleen meihin päin, mutta sitten se nsoti päänsä ja kuunteli. Käytävästä kuului karjumista, ja olento laskeutui neljälle jalalleen, mulkaisi meitä vielä kerran, ja jatkoi matkaansa ovesta. Se ei kai halunnut jäädä jälkeen muista. Ehkä ne kutsuivat sitä. En välittänyt asiasta, olin vain iloinen että olimme selvinneet tilanteesta säikähdyksellä. Oliver kääntyi takaisin minuun päin huohottaen, ja katsoi minua pelästyneenä.
   "Oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?"
   Pudistin päätäni, ja haroin kasvoilleni valahtaneet hiukset korvan taakse "Ei sattunut. Jatketaan matkaa, meillä ei ole enää paljon aikaa jäljellä" sanoin, ja olin jo aikeissa astua ulos ovesta, kun yhtäkkiä usvan seasta syöksähti hahmo joka tarttui Oliveria kaulasta ja veti tämän päälleen maahan. Oliver alkoi haukkoa henkeä ja repiä käsiä pois kurkkunsa päältä. Poika päästeli tuskaisia tukehtuvia ääniä, ja katsoi minuun silmät pullollaan.
   Eli makasi maassa ja piteli poikaa tiukassa kuristusotteessa, kun minä katselin häkeltyneenä ja kauhuissani kuinka kaksikko kieriskeli maassa, Oliver koettaen epätoivoisesti saada henkeä ja Eli koettaen epätoivoisesti estää sen. Oliver ei kuitenkaan irrottanut otettaan lyhdystä, ja se kilisi iloisesti liikkuessaan maata pitkin heidän mukanaan. En tiennyt mitä tehdä, joten takerruin tiukasti ensimmäiseen ajatukseen joka päähäni juolahti, ja syöksyin maassa pyörivän, keskenään taistelevan kaksikon luokse ja aloin repiä naisen käsiä pois pojan kurkulta. Eli potkaisi minua leukaan ja lennähdin selälleni maahan.
   "Oliver, riko lyhty!" kiljaisin, ja kun pääsin takaisin pystyyn, Oliver oli päässyt irti naisen kuristusotteesta ja koitti repiä toista pois kimpustaan, mutta Eli tuntui olevan sokean raivon vallassa, ja repi ja raapi Oliveria koettaen saada tuota uudestaan otteeseensa. Lopulta Oliver kaatui selälleen maahan, ja Eli syöksähti hänen päälleen, mutta poika nosti kätensä ilmaan ja löi lyhdyn maahan niin lujaa kuin pystyi. Se särkyi kilisten ja sirpaleita lensi ympäriinsä. Eli jähmettyi niile sijoilleen ja tuijotti epäuskoisen järkytyksen vallassa lyhdyn jäännöksiä. Minä tartuin Oliveriin ja vedin pojan pois naisen luota, joka uikutti kauhuissaan ja hypisteli lasin palasia käsissään, ja pudisteli päätään epätoivoisena.
   "Mitä sinä menit tekemään! Se on rikki! Minun sieluni, missä se on? Missä se on??!" nainen karjui itsekseen taivaalle ja heitteli lasinsiruja ympäriinsä. Oliver piteli kurkustaan kiinni molemmin käsin, ja katsoi tummatukkaista, surkeaa ilmestystä hengitys vinkuen. Poika näytti hiukan surulliselta "Pitäisikö meidän sittenkin...?" tuo aloitti, mutta minä tartuin häntä kädestä ja pudistin päätäni.
   "Ei" kuiskasin, ja talutin Oliverin ulos ovesta. Sitten katsoin vielä viimeisen kerran naista, joka käännähti meihin päin, ja paiskasin oven kiinni juuri kun hän syöksyi kasvot raivosta vääristyneenä meitä kohti.

    Oven paiskautuessa kiinni käytävä sulkeutui läpitunkemattomaan pimeyteen, ja humina oli voimakkaampana kuin koskaan aikaisemmin. Se tunkeutui sisään korvista ja löi tärykalvojani vasten tuskallisella tavalla, ja minä peitin korvani ja purin hammasta. Käytävässä tärisi voimakkaasti, ja katselin epätoivoisesti ympärilleni hakien jostain selitystä sille mitä tapahtui, mutta näin tuskin mitään. Minun oli vaikea pysyä pystyssä, ja hain pimeydestä tuekseni jotain joka osoittautuikin Oliverin lantioksi. Jos tilanne ei olisi ollut mikä oli, minulla olisi saatanut olla aikaa punastua.
   "Tule! Meidän on päästävä piharakennukselle!" Minä huusin Oliverin korvaan löydettyäni sen pimeydestä, ja toivoin että poika kuulisi huminan läpi sanani.
   Lähdin juoksemaan käytävää pitkin, huitoen käsilläni eteeni, peläten törmääväni olentoon, peläten että Oliver jäisi jälkeeni tai ei ymmärtäisi lähteä perääni, toivoen sydämeni pohjasta että juoksisin oikeaan suuntaan. Ja toivoin kovasti, että aika olisi pystynyt pitämään itsensä kasassa. Jos maailmojen välillä kulkeminen vääristäisi aikaa, en halunnut lähteä leikkimään sillä asialla sen enempää. Mutta minusta tuntui että olimme palanneet suunnilleen siihen hetkeen, kun olimme avanneet oven, koska kuulin kuinka takaani alkoi kuulua karjuntaa ja juoksuaskelia monien kymmenien hirviöiden syöksyessä avoimesta ovesta tänne.
   Se oli tapahtunut. Olin avannut niille oven. Ne olivat täällä. Se kuulosti liian lopulliselta tuomiolta, ja pudistelin väkisin ajatuksen pois päästäni. Ei! Kaikki ei ollut vielä ohi! Minulla oli vielä mahdollisuus yrittää pelastaa tilanne jotenkin.
   Tunsin kylmän hien valuvan poskeani pitkin kun törmäilin seiniin maan järistessä allani, kompastuin, ja kaaduin rähmälleni maahan raapaisten leukani kipeästi kivetystä vasten. Tunsin kuinka maa alkoi halkeilla allani, ja siihen syntyneistä rakosista alkoi hiljalleen kohota mädältä haisevaa, kosteaa usvaa. Kompuroin pystyyn, ja lähdin horjahdellen jatkamaan matkaa. Mielessäni oli vain yksi ajatus: Päästä piharakennukseen; tehdä tästä kaikesta loppu.
   Kuulin kuinka Oliver rääkäisi kaatuessaan vieressäni, ja olin iloinen että poika oli sittenkin lähtenyt seuraamaan minua. En olisi halunnut jättää Oliveria rakennukseen yksin, varsinkaan nyt kun se oli täynnä olentoja.
   Humina alkoi vaimentua, ja aloin erottaa piharakennuksen rikkinäisen, keskeltä haljenneen oven edessäni. Hyppäsin sen jäännösten yli ja juoksin pihalle. Se oli typerintä mitä olisin voinut tehdä. Oliver tuli jäljessäni, ja päästyään ulos ovesta poika henkäisi terävästi ja jähmettyi paikoileen viereeni. Minäkin seisoin paikoillani suu ja silmät apposen ammollaan ja tuijotin sitä, mikä edessäni oli. Illan tulipunaista taivasta vasten piirtyi taloni tumma ja valtava varjo, ja kaikkialla sen ympärillä olennot kiipeilivät seiniä pitkin. Ikkunaruudut olivat rikki, ovi oli rikki, ja kaikkialta niiden sisäpuolelta näkyi olentojen valtavia hahmoja ja ohut kerros usvaa joka leijaili omistavasti taloni ympärillä. Olennot talloivat toisiaan ja raapivat epähuomiossa toistensa päitä ja ruumiita. Ne eivät näyttäneet piittaavan mistään muusta kuin talosta, eivät toisistaan eivätkä meistä.
   "Helen" Oliver kuiskasi käheällä äänellä "Ne syövät taloa."
   Vilkaisin poikaa epäuskoisena, mutta katsoessani uudemman kerran, olennot tosiaan näyttivät siltä että ne söivät taloa. Niiden päät tekivät nykivää liikettä ja talolta kuului paitsi äänekäs karjuminen, myös jatkuva rapina ja puun natina.
   "Oliver, mene piiloon" minä käskin, ja juoksin takaisin piharakennukseen. Aloin kaivella joka paikasta, kunnes löysin etsimäni. Vanhan kangasrievun alla, huoneen nurkassa, oli bensakanisteri, jota säilytin täällä veljeäni varten. Kerran hän oli tullut käymään luokseni, ja hänen autostaan oli loppunut bensa, ja olimme joutuneet kävelemään melkoisen matkan hakemaan sitä lisää jotta hän pääsisi kotiin. Joten nykyään pidin aina kanisteria piharakennuksessani sen varalle, jos niin sattuisi käymään joskus uudestaan.
   Avasin kanisterin, ja bensan haju leijui nenääni. Hyvä, sitä oli melko paljon jäljellä, tarpeeksi minulle.
   "Tämä riittää" totesin itsekseni, ja Oliver, joka seisoi piharakennuksen ovella, ja vilkuili vuoroin minua ja olentoja, käänsi kasvonsa minuun päin.
   "Riittää? Mihin?" poika kysyi. Nappasin bensakanisterin peitteenä olleen kankaan, ja kastelin sen bensalla, mutta pidin huolen että kanisteriin jäi vielä paljon jäljelle.
   Sitten riisuin takkini, ja kaivoin villapaitani rintataskusta tulitikkuaskin.
   "Talon polttamiseen."
   Sen sanottuani nappasin kankaan ja kanisterin, ja juoksin ovesta ulos katsomatta Oliveriin, joka kääntyi perääni ja huusi nimeäni. Syöksähdin pihan poikki, pitäen katseeni tiukasti vain rikkinäisessä ulko-ovessa, jonka läpi loikkasin sisälle talooni, jossa vallitsi kaaos. Joka puolella oli olentoja, ja ne kääntyivät katsomaan minua silmät kiiluen. Tämä oli nyt niiden talo, ja minä olin tunkeilija. Paikat olivat hajalla, ja usvaa leijui kaikkialla. Lattian alta kantautui huminaa. Minua pelotti ehkä enemmän kuin ikinä, mutta nyt oli myöhäistä perääntyä. Nyt oli myöhäistä tehdä enää mitään, mutta voisin ainakin yrittää.
   Jos olennot halusivat tämän talon, ne saisivat ottaa sen ja mennä sen mukana. Mutta tänne ne eivät jäisi, eivät minun talooni, eivät minun maailmaani. En välittänyt mistään muista maailmoista, mutta tämä maailma oli minun, se oli tässä ja nyt, ja sillä oli minulle väliä.
   En jäänyt odottamaan että jotain tapahtuisi, vaan heitin märän kankaan oven eteen ja raapaisin tulitikun. Tunsin kuinka yksi olennoista loikkasi päälleni kun heitin tikun kankaalle, joka roihahti palamaan suurin, punertavan oranssein liekein. Liekit tarttuivat ensin mattoon, sitten oveen, ja hitaasti ne lähtivät leviämään.
   Kaikkialta ympäriltäni alkoi kuulua hirveää kiljumista, kun olennot ryntäsivät sisälle ja minä livahdin pois yhden olennon alta kun se koetti lyödä liekkejä sammuksiin.
   Otin bensakanisterin ja lähdin juoksemaan kohti yläkertaa valuttaen bensaa matkallani. Kuulin kuinka osa olennoista lähti perääni, mutta juoksin silti loppun asti, aivan yläkerran käytävän päähän, ja kanisterin ollessa tyhjä paiskasin sen pois. Sitten raapaisin uuden tikun, ja heitin sen bensaan. Ja toisen, ja kolmannen... ja neljännen. Liekit lähtivät leiskumaan, ja erotin niiden takaa häilyviä varjoja olennoista. Mutta ne eivät päässeet luokseni. Edes ne eivät voineet kulkea tulen läpi satuttamatta itseään.
   Käytin kaikki tulitikut viimeistä myöden, ja lysähdin maahan katsomaan niiden tuhoisaa työntekoa. Yläkerta alkoi täyttyä savusta, ja minua alkoi yskittää ja lähdin konttaamaan kohti vierashuonetta, jonka ovi oli vielä auki. Suljin sen, ja lysähdin lattialle. Savua tulvi sen alta ja raoista, ja minun alkoi tulla kuuma. Hiukseni liimaantuivat vasten hikistä poskeani ja niskaani, kun makasin kyljelläni lattialla ja kuuntelin liekkien rätinää ja olentojen juoksuaskelia ja karjuntaa. Yhtäkkiä yksi ääni erottui selkeästi muiden joukosta. Se oli erilainen, ja se kantautui jostain talon ulkopuolelta.
   Nousin vaivalloisesti polvilleni ja konttasin ikkunan luo, tuuppasin sen auki ja katsoin alas. Oliver seisoi talon edessä. Poika oli nostanut kätensä torveksi suulleen, huusi minua, ja vilkuili hätääntyneenä liekkimereen koettaen etsiä minua sieltä katseellaan. Poika huomasi että olin ikkunassa, nosti katseensa ylös ja huusi nimeäni.
   "Helen! Hyppää alas!"
   Tuijotin Oliveria typeränä. Tunsin että voimani olivat lopussa.
   "Kuolen jos hyppään, tiedätkö?" huikkasin takaisin pää kallellaan ja kuulin kuinka jossain päin taloani ovi antoi periksi tulelle ja kaatui maahan. Oliver katseli minua sellaisella ilmeellä että jos nyt kuolisin tänne, hän herättäisi minut taatusti henkiin ja murhaisi minut ihan itse. Poika levitti kätensä ja tuijotti minua varmalla katseella.
   "Kuolet jos et hyppää! Otan sinut kiinni!"
   Huokasin ja roikotin päätäni ikkunasta. Savu yskitti minua, minun oli hiki, päähäni sattui ja minua heikotti. Kampesin itseni kuitenki väkisin seisomaan, ja nousin polvilleni ikkunankarmille. hetken aikaa huojuin siinä paikoillani, kunnes suljin silmäni annoin itseni pudota alas.
   Viileä ilmavirta tuntui hyvältä vasten kuumaa ihoani, ja tuuli humisi korvissani. Sitten tömähdin vasten jotain pehmeää, huojuin hetken aikaa ympäriinsä sen otteessa ja kaaduin maahan.
   Avasin silmäni, ja katsoin suoraan Oliverin hikisiin, noen, veren ja lian tahraamiin kasvoihin. Poika oli ottanut minut kiinni, ja olimme kaatuneet maahan. Hän piteli minua silti käsivarsillaan, vaikka olinkin jo turvallisesti maanpinnalla. Hän katsoi taloani.
   Minäkin katsoin, ja tunsin kummallista, turruttavaa huojennusta. Taloni paloi edessäni ilmiliekeissä. Se näytti valtavalta soihdulta vasten alkuillan hämärtyvää, harmahtavan sinistä taivasta. Kaikkialla sen sisäpuolella ja ympärillä olennot juoksentelivat ympäriinsä, ja purppurainen usva kärvisteli lattiaa vasten haihtuen lopulta olemaattomiin. Näin vain olentojen häilyvät ja epäselvät varjot liekkien läpi, kuulin vain tulen rätinän ja huminan korvissani.
   Katselin näkyä raukeana. En enää kyennyt tuntemaan mitään. Olin tyhjä. Olin lopussa. Mutta se oli ohi, ja tunsin hetkellistä riemua olentojen kärvistellessä liekkien keskellä. Se oli ohi, kaikkein kamalin viikko koko elämässäni oli ohi. Ja tämä koko sotku, sekin oli nyt ohi. Tällä kertaa pysyvästi. Ei enää kirjeitä, ei enää pylväitä, ei enää ovia.
   Käänsin väsyneen katseeni Oliveriin, ja poika teki samoin. Näin hänen pähkinänruskeissa silmissään helpotusta ja väsymystä. Me olimme kumpikin väsyneitä.
   Ja katsoessani kuinka liekkien oranssi valo sai pojan kasvot näyttämään eläväisiltä ja voimakailta, hymyilin ja suljin silmäni. Tämä, minä ajattelin, on sellainen näky joka voisi jäädä viimeiseksi näykseni tässä maailmassa.

Seuraava Maailma luvut 9-10

9. Unohtuneet pylväät

Katselin ulko-ovea uhmakkaan päättäväisyyden ja samanaikaisen epävarmuuden vallassa. Olimme Oliverin kanssa siirtäneet raskaan pöydän pois sen edestä, eikä meidän ja pihani ja kaiken, mikä siellä ikinä odottikaan, välissä ollut enää mitään muuta kuin vaurioita kärsinyt puuovi. Kun naksauttaisin lukon auki, olisimme käytännössä katsoen jo vaarassa, mikäli yksikään olento olisi sen takana odottamassa meitä. Se oli samaan aikaan sekä pelottavaa että jännittävää.
   Oliver oli aluksi ollut haluton lähtemään talosta, ja hänestä näkyi päällepäin että jo pelkkä oven edessä seisominen aiheutti hänelle ongelmia. Oliver hypisteli käsissään sorkkarautaa ja nuoleskeli huuliaan koko ajan. Olin saanut nähdä melkoisen vaivan suostuttelun kanssa, ja silloinkin olin onnistunut siinä vain hädin tuskin. Ymmärsin kyllä, miksi poika tunsi olonsa turvattomaksi ja piti ajatusta vaarallisena - sitä se olikin. Olin itsekin nähnyt ne olennot ja mieleeni pomppasi näky kohoavasta lattialuukusta, jonka alta yksi olennoista oli koettanut tulla sisälle taloon, ja hetken muistelin sitä järkyttävää tunnetta kun ymmärsin miten vähäpätöinen niitä hirviöitä vastaan todellisuudessa olinkaan, mutta pudistelin näyn pois mielestäni. Jos alkaisin katua hetkeäkään tai pelko saisi vallan, tämä koko juttu epäonnistuisi.
   Pitelin pyssyä käsissäni ja hengitin raskaasti katsoen ovea, valmistautuen tulevaan. En ollut edes varustautunut kovin hyvin, minulla oli pyssy, jalassa mustat maihinnousukengät ja ruskean syystakin alla, villapaidan rintataskussa, edelleen tulitikkuaski. Ei mitään muuta. Toisaalta tämä oli oma kotini ja pihani, ja luotin siihen että osaisin käyttää sitä hyväkseni jos tulisi tarvetta, tämä oli paikka jossa minun kuuluisi olla turvassa. Hymähdin vähän suupielestäni. Niin, aika turvalliseltahan tämä olikin viime päivinä vaikutanut.
   Oliver taas, no, en voinut väittää että hän olisi yhtään paremmin valmistautunut. Hänellä oli yhä päällään samat vaatteet, vihreä paita ja farkut, ja kädessään sorkkarauta joka varmasti vääntyisi jos hän puristaisi sitä enää yhtään lujempaa. Oliver oli saanut vapaasti valita mukaan jotain jolla halusi tarpeen tullen puolustaa itseään, ja vaikka olin sanonut hänelle että mikä vain kävisi jos hän kokisi sen hyväksi aseeksi itselleen, hän oli vain nyökännyt ja puristanut sorkkarautaa käsissään entistä lujemmin. Mielestäni jokin pidempi olisi ollut ehkä käytännöllisempi, mutten voinut kiistää etteikö sorkkarauta olisi ollut hyvä aseena, ainakin mitä silmien iskemiseen lähietäisyydeltä tuli. Mutta sen kanssa poika pystyi puolustamaan itseään vain jos olennot olivat tarpeeksi lähellä häntä, ja silloinkin hänellä olisi vain yksi mahdollisuus iskeä oikein, koska yksikin harhaan osunut isku antaisi olennoille tilaisuuden hyökätä ja meidän kannaltamme se yksikin tilaisuus olisi liikaa.
   "Mennääkö?" Oliverin hermostunut ääni kuului takaani, ja tajusin tuijottaneeni ovea ehkä liiankin kauan ajatuksiini uponneena. Nyökkäsin ja sanaakaan sanomatta naksautin lukon auki, ja hetken aikaa eteinen oli haudanhiljainen kun me odotimme henkeämme pidätellen mitä tapahtuisi. Odotus osoittautui turhaksi, koska mitään ei tapahtunut ja avasin oven ja astuin ulos varmoin, päättäväisin askelin. Oliver seurasi hiukan vähemmän varmasti ja päättäväisesti perässä.
   Piha oli tyhjä, ja tällä kertaa jopa lipaston alle kuollut olento oli poissa. Sen paikalla oli vain hajonnut lipasto ja verinen läntti. Joku oli siis hakenut ruumiin pois, mutten epäillyt hetkeäkään että se olisi poliisi tai joku naapureistani, saati sitten kukaan perheenjäsen. Olennot olivat varmasti raahanneet sen muualle, ei kovin kauan aikaa sitten, koska vasta tänään aamulla olin katsellut sitä ikkunasta. Se sai kylmät väreet kiipimään selkäpiitäni pitkin ja ihoni värisemään jostain ihan muusta syystä kuin vilpoisesta tuulesta joka liehutteli takkini helmaa ja hiuksiani. Se tarkoitti sitä että olennot olivat olleet pihallani vain tunteja, ehkäpä vain minuutteja sitten. Ne saattoivat tälläkin hetkellä tuijottaa minua, meitä, jostain piilosta ja odottaa että kulkisimme kauemmas ovesta, kauemmas ainoasta turvasta joka meillä oli, odottaa hiljaa että tulimme varomattomiksi ja huomiomme herpaantusi... Katselin ympärilleni nähdäkseni jonkin merkin olentojen läsnäolosta, mutta koitin parhaani olla näyttämättä pelkoani ulospäin, koska se olisi varmasti saanut Oliverin paniikin valtaan, ja se oli viimeinen asia jota kaipasin nyt. Olennoista ei taaskaan näkynyt jälkeäkään, vaikka kuinka etsin. Niimpä vedin syvään henkeä, ja lähdin marssimaan kohti metsää. En voisi antaa pelkoni näkyä enkä antaa sen ottaa valtaa minusta. Minun täytyi rauhoittua.
   Ilma oli edelleen aurinkoinen, mutta silti hyvin kylmä. Aurinko lämmitti poskeani, mutta se olikin ainut asia johon se enää tässä vuodenvaiheessa kykeni. Näköjään pystyin nauttimaan sen lämmöstä kunnolla vain ikkunalasin läpi. Taivaalle oli alkanut kerääntyä pilviä, ja lehdettömissä puissa liverteli pieniä lintuja, mikä sai hetkeksi huomioni muualle. Mutta sitten metsässä räsähti jokin ja hypähdin taaksepäin osoittaen pyssylläni hurjistuneena paikkaan, josta lennähti variksia ylös oksille, ja Oliver henkäisi ja alkoi pyörähdellä ympäri etsien katsellaan jotain, varmasti olentoja. Pudistin päätäni ja laskin aseen. Ne olivat olleet pelkkiä lintuja, onneksi.
   Kävelin eteenpäin ja keskityin vain ajattelemaan pylväitä harhauttaakseni ajatukseni muualle, mutta se onnistui huonosti ja huomasin pälyileväni jatkuvasti sivuilleni kulkiessani. Jokainen räsähdys sai minut säpsähtämään, jokainen  äännähdys kiinnitti huomioni, puut, kivet, pensaat, kaikkialla missä näkyi hahmoja ja liikettä sai katseeni nauliintumaan sinne ja käteni tiukentamaan otettaan pyssystä. Hengitin hermostunesti ja niin äänettömästi kuin pystyin, ja kuulin sydämeni hakkaavan lujempaa kuin luulin sen pystyvän. Tältä saaliseläimestä varmaan  tuntuu koko elämänsä ajan. Vilkaisin olkani yli Oliveriin joka käveli jäykistyneenä ja kalpeana kintereilläni kuin varjo, silmät heilahdellen joka suuntaan samalla kun hänen päänsä värähteli silmien liikkuessa. Pojan suu oli kiristinyt tiukaksi viivaksi, mutta hänen sieraimensa laajenivat ja pienenivät kiihkeän ja kauhistuneen hengityksen tahdissa. Tältä Oliverista varmaan tuntui.
   En ilahtunut, kun huomasin Oliverin alkavan taas muistuttaa sitä säikähtänyttä ja sekavaa olentoa joka värjötti keittiöni nurkassa ensimmäisenä iltana. Niimpä hidastin vauhtiani ja tartuin poikaa kädestä, ja hymyilin hänelle rohkaisevasti.
   "Ihan kohta ollaan perillä. Ei ole hätää" sanoin, mutta äänensävyni ei vahvistanut sanojani. Siinä kuului pelkoa, mutta Oliver ei näyttänyt huomaavan sitä kun hän vastasi hymyyni vaisusti ja jatkoimme matkaa pitäen toisiamme kädestä.

   Viimein saavuimme pylvään luo. Se oli paljon pienempi kuin muistin, hädin tuskin edes alavatsaani asti. Pylväs oli sammaleen peitossa ja sään ja iän kuluttama, mutta se näytti jotenkin silti erikoiselta. Siitä puuttui jokin vanhan ja kuluneen pylvään ominaisuus. Jokin siinä, mutten kuollaksenikaan saanut päähäni mikä, ei vain ollut oikein. Mutta se oli sama pylväs kuin lapsuudessani. Aivan varmasti, yksi niistä pylväistä. Katsahdin sivulleni ja näin kaukana toisen pylvään pienen ja vaatimattoman hahmon keskellä risukkoa.
   "Anna sorkkarauta" käskin laskettuani pyssyn maahan pylvään viereen, ja ojensin käteni Oliveria kohti. Poika näytti hetken aikaa täysin hämmentyneeltä ja rutisti esineen rintaansa vasten.
   "Miksi?"
   Käänsin pääni poikaa kohti ja virnistin kieroutuneesti "Koska nyt tämä rumilus kaadetaan." Oliver näytti siltä että menisi pois tolaltaan ja avasi suunsa, mutta kiirehdin jatkamaan: "Nämä pylväät suojelevat taloa, ne toimivat jonkinlaisena sinettinä joka estää noita hirviöitä pääsemästä taloon. Minä haluan kaataa ne kaikki."
   Oliver katsoi minua niin kuin hullua ja astui taaksepäin "Mitä varten ne pitäisi päästää taloon? Mitä se hyödyttää?!" poika tivasi eikä ollut selvästi lainkaan ideani kannalla. Nuolaisin huuliani ja laskin katseeni pylvääseen "Koska.." minua alkoi ihmetyttää tajutessani itsekin miten typerä suunnitelma tämä oli, mutta oli se parempi kuin ei mitään "Koska siellä tunnelin päässä oli ovi, jonka takana oli talo. Ja sieltä tuli ulos hahmo, joka ei ollut samanlainen kuin nuo olennot. Se oli ihminen. Uskon että jos kaadamme pylväät, voimme päästä sinne." selitin Oliverille. Tietenkin minä vähän valehtelin. En ollut varma oliko hahmo ollut ihminen, vaikka olinkin havainnut ettei se ollut täysin samanlainen kuin nuo olennot. Se saattoi silti olla ihminen, mistäs sitä tiesi.
   Sanani eivät näyttäneet rauhoittaneen Oliveria lainkaan, ja kun koitin ojentaa kättäni sorkkarautaa kohti poika veti sen taas itseensä kiinni. Koetin hymyillä rauhoittavasti ja näyttää erittäin tietäväiseltä ja itsevarmalta.
   "Minä haluan puhua sen henkilön kanssa. Olen varma että hän voi auttaa meitä" sanoin ja ojensin edelleen kättäni Oliveria kohti. Suunnitelma oli todella riskialtis, koska jos olisin ollut ihan rehellinen olisin voinut vain suoraan sanoa että kuule se hahmo oli pelottava ja en usko että hän on ihan meidän puolellamme mutta aion saada häneltä vastauksia enkä ole edes varma toimiiko tämä, mutta olen valmis ottamaan sen riskin koska en jaksa tätä pelleilyä enää hetkeäkään. Ai niin en ole varma edes siitä auttaako tämä pylvään kaataminen yhtään mitään mutta kokeillaan nyt kuitenkin, jooko?
   Oliver hypisteli sorkkarautaa käsissään jonkin aikaa, kunnes ojensi sen hitaasti minulle. Huokaisin mielessäni helpotuksesta ja työnsin sorkkaraudan syvälle maan alle lähelle pylvästä, ja päästyäni tarpeeksi syvälle aloin tehdä sillä nykivää liikettä. Pylväs näytti vastustavan toimenpidettäni. Minulle tuli epämukava olo, aivankuin pylväs olisi koittanut pakottaa minua lopettamaan. Jatkoin silti päättäväisesti pylvään kaatamista huolimatta tunteensa että minun pitäisi lopettaa. Oliver oli työntänyt kätensä kainaloihinsa ja vaihteli painoaan jalalta toiselle katsellen touhujani. Pylväs tuntui olevan tukevasti kiinni maassa, mutta tunsin kuinka sen pohja alkoi hyvin hitaasti vaappua edestakaisin sorkkaraudan raapiutuessa sitä vasten.
   Hetken aikaa metsässä kuului vain minun ähinäni ja pylvään vanhan puun natina kun se alkoi hitaasti menettää tukeaan maaperästä.
   Yhtäkkiä Oliver tarttui minua kovakouraisesti olkapäästä ja sanoi hiljaa mutta terävästi: "Lopeta."
   Minä lopetin, koska jokin pojan äänessä hermostutti minua. Katsoin tuota kysyvästi, mutta poika ei katsonut minuun vaan tuijotti pääni ylitse metsään. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet yhteen, tyhjään ilmeeseen ja hänen silmänsä olivat lasittuneet ja kutistuneet pieniksi. Käänsin kasvoni samaan suuntaan, ja heti sen tehtyäni minut valtasi kylmä, järkyttävä tunne ja jähmetyin patsaaksi.
   Jonkin matkan päässä meistä, ehkä vain parinkymmenen metrin, seisoi yksi olennoista. Se seisoi takajaloillaan, osittain koivun takana, ja katseli meitä liikkumatta. Sen pitkät kädet roikkuivat sivuilla, ja sen suu oli auki, niin että sen vaalea kieli roikkui ulkona kun se tuijotti meitä.
   Hiljaisuus lankesi metsään ja aika tuntui pysähtyvän. Mikään ei liikkunut, ääntäkään ei kuulunut. Olento tuijotti suoraan minuun pienillä punertavilla silmillään. Minä toivuin tilanteesta ensimmäisenä, ja puraisin huultani hengittäen syvään. Hitaasti ja varovasti aloin kurotella kättäni pyssyä kohti, ja koitin samalla pitää silmäni tiukasti olennossa. En uskaltanut kääntää katsettani pois siitä.
   Samalla hetkellä kun tunsin pyssyn kylmän metallin sormeani vasten, olento päästi suustaan korvia vihlovan karjaisun ja lähti juoksemaan meitä kohti kaikilla neljällä jalallaan. Vetäisin pyssyn käteeni ja tähtäsin olentoa suoraan silmien väliin samalla kun se loikkasi kimppuuni.
   Kuulin pyssyn laukeavan kun olennon valtava ruumis lysähti päälleni ja kaaduin risukkoon sen alle. Ilma pakeni keuhkoistani ja haukoin henkeäni, potkin olentoa vimmatusti. Tuntui että olennon paino rusensi keuhkojani entisestään ja koitin turhaan vetää keuhkoini happea, enkä nähnyt mitään muuta kuin olennon rintakehän ja tunsin sen nihkeän, kylmän nahan poskeani vasten.  Paniikki valtasi minut ja kyyneleet alkoivat valua silmistäni.
   Potkin olentoa ja koitin työntää sitä käsilläni ylöspäin, riehuin sen painon alla kuin epätoivoinen, ansaan joutunut villieläin, kunnes näin kuinka olento alkoi vihdoin kohota pois päältäni. Näin myös Oliverin hahmon valoa vasten, näin hänen osittain työntävän, osittain nostavan olentoa päältäni, ja kun aukko oli juuri ja juuri tarpeeksi suuri ja tunsin olennon valtavan painon hellittävän päälläni, ryömin pois sen alta.
   Kiepahdin saman tien ympäri ja tähtäsin olentoa pyssyllä pelon ja raivon vallassa, mutta se ei enää liikkunut. Sen vasemman silmän päällä näkyi pieni reikä josta pulppusi tummanpunaista verta. Ehdin tuskin hengähtää ja rauhoittua lainkaan, kun samassa jostain alkoi kuulua ääntelyä. Se oli samanlaista ääntä, jota oli kuulunut kellarista kun olimme menneet lukitsemaan sen luukkua - olennot juttelivat keskenään. Ja ne olivat jossain lähellä. Oliver näytti myös kuulleen äänen, koska oli poiminut taas sorkkaraudan käsiinsä ja vilkuili ympärilleen hermostuneena. Sitten yksi olennoista nousi seisomaan muutaman metrin päässä pensaan takaa.
   "Juokse!" Kiljaisin ja potkaisin pylvästä kaikin voimin, ennenkuin lähdin Oliverin perään. Takaisin talolle päin juostessani vilkaisin taakseni, ja huomasin kuinka pylväs kaatui maahan narahtaen kun sen takaa juoksi perässämme ainakin kymmenen olentoa törmäten siihen matkallaan. Käänsin katseeni takaisin eteeni ja keskityin pelkkään juoksemiseen ja koitin olla kuuntelematta takaatani kuuluvaa ryminää ja karjahtelua. Sydämeni hakkasi niin lujaa että pelkäsin sen hajoavan. Hengitykseni muuttui hinkuvaksi ja halusin pysähtyä, mutta pakotin itseni jatkamaan juoksemista. Oliver juoksi edelläni, ja hämmennyin kun poika yllättäen pysähtyi päästyään pihalle.
   Olin aikeissa avata suuni ja huutaa miksi poika niin teki, mutta päästyäni lähemmäs huomasin, että taloni oven edessä oli olentoja. Ne eivät liikkuneet eivätkä tehneet elettäkään tullakseen meidän luoksemme. Ne seisoivat oveni molemmin puolin ja katsoivat minuun. Minun ei tarvinnut miettiä mitä ne halusivat.
   Ne halusivat että avaan niille oven.
   "Tänne!" huudahdin hengästyneesti, ja tarrasin Oliveria paidasta ja lähdin retuuttamaan häntä kohti piharakennusta. Olennot saattaisivat olla sielläkin, mutta se oli ainoa paikka jonka tässä hädässä keksin. Sitä paitsi, ajattelin, ja pieni toivon kipinä syttyi mielessäni, käytävä ovineen saattaisi olla siellä. Olennot lähtivät juoksemaan perässämme, mutta meillä oli niihin tarpeeksi etumatkaa. Juuri ja juuri tarpeeksi. Päästyäni piharakennukseen juoksin sen perällä olevat portaat alas, ja suorastaan sukelsin kellariin vievästä ovesta sisään.
   Oliver juoksi vain pari askelta takanani, ja pojan ollessa oven sisäpuolella paiskasin sen kiinni ja laitoin sen lukkoon, ja sen lisäksi vielä vanhaan hakaankin. Juuri kun olin saanut hakasen kiinni, ovi rysähti voimalla ja sen takaa kuului olentojen äntelyä, ja kuulin kuinka lukko rasahti ja vääntyi.
   "Joku niistä varmaankin törmäsi" huohotin ja tarrasin taas kiinni pojasta, joka oli lysähtänyt maahan läähättämään, ja pakotin hänet nousemaan taas pystyyn "Tuo ovi ei kestä toista iskua... mennään, tule" jatkoin edelleen huohottaen. Näin jotenkuten oven rakosen välistä pilkottavassa valossa kun Oliver nyökkäsi, ja lähdimme etenemään käytävää pitkin.

   Kellarissa oli säkkipimeää, ja jouduimme kulkemaan taas kädet seinää vasten, tunnustellen tietämme eteenpäin. Koko ajan toivoin kuollakseni, että Oliver ymmärtäisi olla hiljaa, ja etteivät olennot olisi kellarissa, ja jos olisivat, toivoin että ne eivät näkisi pimeässä.
   Hetken kuljettuamme eteenpäin huomasin, että aloin erottaa käteni ääriviivan. Se tarkoitti että jostain pääsi kellariin valoa. Samassa minuun iski ahdistava tunne, ja korvissani alkoi kuulua huminaa, aivan kuin viime kerralla kun tunneli oli ilmestynyt, ja jalkani alkoivat ohjautua kohti tunnelia. Humina yltyi ja täytti koko kellarin, ensin melko huomaamattomana, mutta silti kokoajan voimistuen.
   "Älä pelkää, tämä kuuluu asiaan" kuiskasin pimeyteen, ja toivoin että Oliver ei menettäisi hermojaan kun ahdistava tunne ja humina korvissa alkoi voimistua.
   "Joo, minä tiedän, tämä tuntuu ihan samalta kuin viimeksi kun jouduin tällaiseen tilaan" kuului takaani punapään kummallisen rauhallinen ääni. Mietin mahtoiko Oliver tuntea ihan eri tunteita kuin minä, koska minusta tätä ei pystynyt millään tavalla ottamaan niin rauhallisesti kuin toinen tuntui sen ottavan. Tai sitten Oliver ajatteli samalla tavalla kuin minäkin; ehkä hän oli jo lopen kyllästynyt tähän kissa ja hiiri -leikkiin, eikä jaksanut enää hetkahtaa mistään.
   Edestäpäin alkoi kajastaa kelmeää vihreää valoa, aivan kuin viimeksikin. Humina yltyi yltymistään, mutta kuulin silti takaamme rysähdyksen, kun piharakennuksen ovi hajosi.
   "Juok-" aloitin, mutta samassa tunsin kuinka minua tartuttiin käsivarresta ja Oliver pinkaisi ohitseni kohti likaista valoa hohtavaa käytävää kiskaisten minutkin mukanaan niin että lihakseni revähti. Katsoin taakseni ja erotin lähestyvien olentojen hahmot kätyävän pimeydessä. Humina kävi jo sietämättömäksi, kunnes tunsin helpottavan tunteen pyyhkäisevän lävitseni kun astuin tunnelin sisäpuolelle. Oliver ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksi eteenpäin, eikä se haitannut minua ollenkaan - mitä nopeammin pääsisimme ovelle ja kauas noista olennoista, sitä parempi... Ja sitten..
   Nielaisin ja katsoin jalkoihini jotka tömähtelivät lattiaa vasten äänettömästi. Ne näyttivät tekevän enemmän töitä kuin niille olisi hyväksi.
   Sitten meidän piti vain toivoa, että valoa kantanut olento, henkilö, mikä tai kuka olikaan, olisi meidän puolellamme tai edes suostuvainen yhteistyöhön. Jos ei olisi... silloin minun täytyisi kehittää uusi suunnitelma ja aika äkkiä sittenkin.

   Juoksuvauhtimme oli alkanut jo hidastua väsyneeksi hölkän ja laahustamisen välimuodoksi, kun vihdoin saavuimme ovelle. En ollut enää vähään aikaan kuullut ääniä takaamme, ja arvelin olentojen joko jääneen käytävän ulkopuolelle tai sitten ne olivat niin kaukana, etteivät niiden äänet enää kantaneet tänne asti. Pysähdyimme oven eteen hengitykset hinkuen ja ruumiit rasituksesta valittaen. Tuollainen määrä noin nopeaa juoksua ei voinut olla terveellistä kellekään.
   Ovi oli edelleen kiinni, ja sen avaimenreiästä kajasti valoa. Tiesin mitä sen takana oli, eikä minua miellyttänyt lainkaan ajatus siitä, että avaisin vapaaehtoisesti oven niille olennoille, mutta minun oli tehtävä se jotta pääsisin puhumaan valoa kantaneen henkilön kanssa. Se oli ainoa asia joka minua enää vei eteenpäin. Se oli ainoa, pieni toivon kipinä tässä kieroutuneessa tilanteessa.
   Koitin edelleen tasata hengitystäni, ja tartuin valtavan, puisen oven kahvaan, ja vedin sen auki. Se aukesi ihmeen helposti ja vaivattomasti siihen nähden miten lujaa olin sen viimeksi paiskannut kiinni. Jos sen avaaminen oli näin helppoa, mikseivät olennot olleet tulleet sieltä jo ulos? Mutta ehkei ollutkaan kyse siitä, kuinka lujaa se oli kiinni? Ehkä olikin kyse siitä että se oli ylipäätään kiinni. Olennot eivät näyttäneet olevan hyviä avaamaan ovia. Minua hiukan huvitti ajatus sitä, että olennot olivat melkein tulleet läpi vankasta ja vahvasta, lukossa olevasta puuovesta, mutteivät pystyneet avaamaan tätä ovea joka aukesi kun kiskaisin vähän kahvasta.
   Oven takana oli tuttu, purppuraista sumua täynnä oleva, vääristyneen ja likaisen oloinen piha, kuolleine puineen ja valtavine kivenlohkareineen. Ja polun päässä, myrkynvihreää taivasta vasten piirtyi mökin tumma varjo. Sen ikkunassa paloi valo.
   Oliver tarttui käteeni, ja minä nielaisin. Kiedoin sormeni Oliverin sormien ympärille ja puristin hänen kättään. Vilkaisimme toisiimme. Pojan kasvot näyttivät kelmeässä valossa sairailta ja elottomilta, ja minun teki pahaa katsoa niitä sellaisina. Käänsin katseeni takaisin eteeni, vedin syvään henkeä, ja toivoin ettei tuo olisi viimeinen näky Oliverin kasvoista joka minulle tässä maailmassa jäisi.
   Sitten astuin oven toiselle puolelle.
   Tuntui kuin olisin astunut valkoisen välähdyksen läpi. Jokin voima pyyhkäisi kasvojeni ohi ja humina, jota tästä maailmasta oli kantautunut, katosi tyystin. Lyhyen hetken, ehkä vain alle sekuntin ajan, edessäni näkyi vain valkea tyhjyys, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja pian edessäni oli taas purppurausvaa ja vihreää valoa täynnä oleva piha.
   Käännyin katsomaan taaksemme, ja näin että ovi oli yhä auki ja paikoillaan, mutta käytävä sen sisällä (vai ulkopuolellako?) oli alkanut hämärtyä. Ovi oli liittynyt osaksi maisemaa, ja sen ympärillä sekä takana tämä piha jatkui niin kauas, että erotin kaukana korkeiden, lehdettömien puiden latvat taivasta vasten, ja niiden takana kohosi suuri, juuri ja juuri taivaasta haaleana erottuva vuoristo. Minua puistatti.
   Samassa kiven takaa kuului korahdus. Käänsin pääni sinne ja irrotin otteeni Oliverista tähdätäkseni pyssyllä äänen suuntaan. Kiven takaa ilmestyi, niin kuin olin odottanutkin, olento. Mutta tämä oli se toisenlainen olento, hitaampi, se jolla oli raatelukynnet. En halunnut tuhlata siihen panoksia, koska minusta tuntui ettei niitä ollut enää jäljellä kuin pari, kolme, kappaletta, ja saattaisin tarvita niitä myöhemmin. Pian kivien ja puiden takaa, samoin kuin kaukaisuudesta sumun seasta, alkoi ilmestyä lisää olentoja. Ne näyttivät olevan hämillään meistä, mutta niiden silmissä kiilui sama inhottava katse mikä muillakin oli. Ne alkoivat hitaasti lähestyä meitä rujoilla, pitkillä raajoillaan.
   "Arvaat varmaan mitä seuraavaksi?" kysyin ja kallistin pääni Oliverin suuntaan.
   "Juostaan?"
   "Jep."
   Pinkaisimme molemmat juoksuun, vaikka minua, ja varmasti Oliveriakin, väsytti ja jalkojamme rasitti. Olennot eivät näyttäneet olevan tippakaan kiinnostuneita enää auki olevasta ovesta, vaan ne kaikki seurasivat nyt meitä. Tunsin sydämensykkeeni kurkussani, ja puristin hampaitani toisiaan vasten. Polku oli kivinen ja mutkitteleva, mutta se oli silti helppokulkuinen. Jostain syystä en halunnut poiketa polulta, vaan juoksin orjallisesti sitä pitkin kuin ruoholle astuminen olisi vahingoittanut minua. Jos vain pääsisimme mökkiin, olisimme jo niin pitkällä että perääntyminen olisi enää mahdotonta, mutta luultavasti myös turvassa. Mökki lähestyi lähetsymistään, ja tunsin jo voitonriemun sisälläni, kun Oliver parahti takanani.
   "Helen!"
   Pysähdyin niin äkisti että olin vähällä kaatua, ja käännähdin ympäri. Näin Oliverin makaavan rähmällään kaukana takanani, ja yhden olennon ennättäneen tulla jostain hänen eteensä. Toiset olennot lähestyivät takaapäin. Ne kaikki lähestyivät Oliveria, joka oli noussut toisen polvensa varaan ja piteli sorkkarautaa koholla, valmiina iskemään. Poika katseli minua epätoivoisena ja kauhistuneena. Tiesin että Oliver ei selviäisi siitä pelkällä sorkkaraudalla, hän pystyisi iskemään vain kerran, korkeintaan kaksi ennenkuin olennot tappaisivat hänet. Ne tarkastelivat piirittämäänsä saalistaan, kierrellen sen ympärillä selät köyryssä, sitten ne alkoivat taas lähestyä.
   Katsoin mökkiä. Se oli niin lähellä. Tunsin itseni hetken aikaa pahaksi ihmiseksi, ennen kuin käännyin Oliveriin päin ja lähdin juoksemaan hänen luokseen.
   Latasin pyssyn ja ammuin lähintä olentoa. Luoti osui lähelle sen ohutta kaulaa, se olento päästi tuskallisen, korvia riipivän äänen ja alkoi vääntelehtiä maassa vuotaen verta ympärilleen, muiden olentojen väistäessä pois sen jalkojen tieltä kun ne potkivat avuttomasti ilmaa. Olento kieriskeli ja vääntyili maassa hetken aikaa ennenkuin sen raajat pysähtyivät ja se käpertyi kasaan ja lakkasi hengittämästä.
    Oliver nousi seisomaan ja vilkuili edelleen olentoja peloissaan, mutta sorkkarauta edelleen koholla. Ammuin toisen kerran, ja tällä kertaa osuin yhtä olentoa käteen. Sekin alkoi rääkyä hirveällä äänellään, ja koitti repiä luotia kädestään irti, mutta onnistui vain aiheuttamaan itselleen suuremmat ja varmasti paljon kipeämmät haavat. Toiset olennot olivat ilmeisesti ymmärtäneet riskin, sillä osa niistä katosi takaisin piiloihinsa, ja osa taas kääntyi ovea kohti ja alkoi astella hitaasti sen luo. Mutta pari olentoa oli vielä turhan kiinnostuneita Oliverista, ja ne seisoivat enää vain parin metrin päässä pojasta. Yksi niistä loikkasi Oliverin päälle, ja poika älähti kohottaen sorkkaraudan turvakseen. Hän iskeytyi maahan toisen olennon taakse, enkä nähnyt miten kävi. Näin vain veriroiskeet jotka lennähtivät toisen, tilannetta toistaiseksi tarkkailevan olennon takaa.
   "Oliver!!" Kiljaisin hädissäni, kun tähtäsin olentoa päähän, ennenkuin se ennätti yhtyä hyökkäykseen, ja laukaistessani pyssyn päässäni kaikui onnettomalta ja lopulliselta kuulostava lause: Tämä on viimenen luoti.
   Se osui olennon, joka juuri sopivasti käänsi päänsä katsoakseen minua, korvan viereen, ja olento päästi vinkaisun ja kaatui maahan. Lähdin taas juoksemaan Oliveria kohti pyssy yhä käsissäni, vaikka se olikin enää vain hyödytön metallikeppi. Minulla oli kuitenkin nyt niin suuri halu pelastaa poika, etten välittänyt asiasta.
   Jumala, jos olet olemassa, anna Oliverin olla kunnossa...
   Helpotuksekseni, päästyäni tarpeeksi lähelle, näin että poika oli onnistunut välttämään olennon hyökkäyksen, tai ainakin hän oli vielä elossa. Olento seisoi takajaloillaan Oliverin päällä, mutta tuo oli nostanut jalkansa suojakseen ja piteli niillä olentoa niin kaukana itsestään kuin pystyi. Sorkkarauta oli lävistänyt olennon leuan ja poika painoi sitä vasten hirviön kitaa. Se karjui, joko kivusta tai vihasta (tai mahdollisesti molemmista), ja sylki kuolaa ja verta pojan kasvoille.Valitettavasti sen kädet olivat yhä vapaana, ja se oli raapinut Oliverin paidan rikki ja riisti edelleen pojan nahkaa kynsillään koittaen tuskissaan vääntäytyä turhaan irti sorkkaraudasta. Oliverin kasvot olivat jähmettyneet irvistykseen ja hän puri hammasta, ja näin hänen jalkojensa jännittyneen hänen koittaessaan yhä työntää olentoa kauemmas. Oliverin jalat olivat pitkät, mutta eivät tarpeeksi pitkät saadakseen työnnettyä olentoa pysyvästi pois.
   Hyppäsin toisen olennon ruumiin yli ja iskin pojan kimpussa olevaa olentoa pyssyn piipulla silmään ja koitin samalla kaikin voimin puskea sitä selälleen. Olento kirkui ja huitoi ilmaa ja tunsin viiltävän kivun poskessani sen kynnen raapaistessa minua. Mutta se alkoi perääntyä, ja minä kiskaisin pyssyni irit sen silmästä ja Oliver hellitti otteensa sorkkaraudasta, kun olento hoipui taaksepäin kiljuen ja sylkien verta ympäriinsä, koittaen kiskoa sorkkarautaa irti leuastaan.
   Oliver hengähti surkealla äänellä ja lysähti veteläksi maata vasten.
   "Oliver! Mennään!" Huusin pojalle ja tähtäilin ympäriinsä sen varalta että jostain ilmestyisi esiin uusi olento, vaikka ei pyssyssä enää olisi luoteja ollutkaan. Oliver nousi vaivalloisesti seisomaan ja huohotti raskaasti. Hänen ohimollaan oleva haava oli auennut ja toinen puoli tuon kasvoista oli jälleen suttaantunut vereen, osittain varmasti myös olennon vereen, ja Oliverin paita roikkui riekaleisena hänen päällään. Sen alla näkyi verisiä viiltoja ja naarmuja, mutta näytti siltä etteivät haavat olleet syviä.
   Poika nosti katseensa minuun ja avasi suunsa sanoakseen jotain, kunnes hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän nosti kätensä minua kohti ja huusi jotain.
   Tunsi kovan iskun takaraivossani ja horjahdin eteenpäin. Korvani menivät lukkoon ja näkökenttäni horjui, ja kun koetin kädelläni takaraivoani ja yritin havaita oliko siellä verta, tajusin jotenkuten kaatuvani maahan ja Oliverin juoksevan luokseni ennen kuin tykyttävä kipu imaisi minut sisäänsä ja kaikki pimeni.

10. Eli ja Oliver

   Kuulin ääniä. Vaimeita, epäselviä ääniä, aivan kuin muminaa, ja kurtistin kulmiani ja äännähdin kivusta. Tunsin kylmän käden painuvan varovasti vasten poskeani, kuin peläten satuttavansa minua, ja tartuin siihen, helpottuneena toisen ihmisen kosketuksen tuomasta turvasta tässä sekavassa tilassani.
   Joku puhui edelleen, ja tunnistin jotenkuten äänensävystä että minulle oltiin esitetty kysymys. En kuitenkaan osannut reagoida siihen mitenkään, vaan koitin siristellä silmiäni auki. Lempeä ääni lausui taas jotain rauhoittavasti, ja sitten kuulin toisen, paljon vanhemman ja jotenkin piittaamattoman äänen, ja äänet alkoivat selvästi jutella keskenään. Lyhyesti, jotenkin tylysti.
   Silmäni alkoivat erottaa hahmoja kelmeässä valossa, ja tunnistin Oliverin istuvan vierelläni, ja puhuvan jollekin pää kääntyneenä poispäin minusta. Verivana oli valunut pitkin pojan kaulaa ja tuhrinut matkallaan koko toisen puolen kasvoista ja kuivunut vihdoin solisluun päälle.
   En tiennyt lainkaan mitä oli käynyt, missä olin, kuka muu täällä oli, ja olin hiukan hädissäni joten tartuin Oliveria paidasta koska pelkäsin tämän ainoan tutun asian katoavan jos en pitelisi siitä kiinni. Oliver käänsi kärsineen ilmeensä minuun, ja hymyili hiukan.
   "Voitko hyvin?" punapää kysyi ja nosti kätensä varovasti pois poskeltani silittämään hiuksiani.
   Naurahdin sarkastisesti "Enkö muka näytä siltä?" Oliverin kasvoilla käväisi pieni, huvittunut hymy, mutta se katosi nopeasti pojan kääntyessä taas poispäin minusta, kun toinen, tällä kertaa aivan selvästi naisen ääni, kuului jostain vähäsen kauempaa.
   "Joko hän heräsi? Vihdoin! Kaikki se vaiva ja riehuminen, ja tässäkö on tulos? Ihme ettei hän kuollut. Olisimme kaikki päässeet vähemmällä vaivalla."
   Ääni oli kylmä ja piittaamaton, mutta se kuulosti jotenkin tutulta. Nousin kyynerpäideni varaan istumaan, ja tunsin Oliverin käden tukevan minua selästä. Katselin ympärilleni koettaen hahmottaa missä olimme. Huone jossa olimme oli pieni, seinät olivat vanhaa ja kulunutta puuta, katto oli painunut sisään ja näytti olevan romahtamaisillaan, lattia oli pölyinen ja roskainen, ja paikassa näytti olevan vain yksi ovi, ja se vei ulos. Oven vieressä, pöydän yläpuolella oli pieni ikkuna, jonka takaa näin selvästi epärealistisen purppuraisen pihan. Tämä oli siis mökki, olimme kuin olimmekin päässeet tänne asti. Katselin yhä ympärilleni, ja kuulin Oliverin sanovan jotain mutta en jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Huoneessa, jossa olimme, ei myöskään ollut huonekaluja lukuunottamatta pöytää ja sen tuoleja, nukkaista sohvaa jolla retkotin, ja kirjahyllyä joka oli täynnä niin vanhoja ja paksuja kirjoja, että suurin osa niiden kansista oli irronnut tai hankautunut hajalle. Tutkittuani hetken pikaisesti huonetta, siirsin vihdoin katseeni pöydän luona istuvaan naiseen. Henkäisin ja suuni loksahti auki.
   "Sinähän..." minä aloitin mutta sanat takertuivat kurkkuuni ja jäin änkyttämään itsekseni tyhjää. Naisen paksut, tummat hiukset kehystivät kauniisti mutta pelottavasti hänen kalpeita, lommolla olevia poskiaan, ja loivat vahvan kontrastin hänen vaaleansinisiin silmiinsä joilla hän tuijotti minua. Nainen kohotti kulmaansa kysyvästi.
   "Sinä olit siinä valokuvassa, isoisän kanssa!" minä sain lopulta sanottua ja koitin nousta kunnolla ylös, mutta päätäni jomotti edelleen pahasti. Oliver vaihtoi asentoaan niin että istui puoliksi takanani, jotta pystyisin istumaan kunnolla kaatumatta.
   "Totta, minä olen siinä kuvassa" nainen sanoi tuijottaen edelleen minuun kylmästi "minä ja Alex, monta vuotta sen jälkeen kun kaikki elämässäni muuttui painajaiseksi. Se on ainut kuva minusta, hyvä että poika löysi sen."
   Räpyttelin silmiäni ja tuijotin naista hämilläni. En ymmärtänyt yhtään mitään "Mutta mies kuvassa oli minun isoisäni" sanoin, ja nainen kohotti taa kulmiaan "Niin?" tuo kysyi ja katsoi minua yhä kylmästi. En kyennyt ajattelemaan vieläkään ihan selkeästi, ja kuulostin todella typerältä pikkulapselta joka ei kykene ymmärtämään yksinkertaista asiaa.
   "Mutta se on minun isoisäni. Mies siinä kuvassa..." toistin kuin yrittäisin selittää kaikile muille yskinkertaista asiaa jota he eivät ymmärrä. Nainen pyöräytti silmiään ja naksautti kieltään "Voi herran jestas, ihanko totta?"
   "Mutta ei isoisän nimi ollut Alex!" minä ärähdin, ja omakin katseeni muuttui jonkinverran tuimaksi. En tiennyt miksi nainen oli niin kylmä ja ilkeä, mutta se alkoi käydä pahasti hermoilleni. Nainen kohautti olkapäitään.
   "Ei niin. Mutta Alexiksi minä häntä joka tapauksessa kutsuin. Me käytimme sitä salanimeä, se oli helpompaa sillä tavalla. Jos siskoni olisi löytänyt kirjeet, ja lukenut niistä Antonin nimen, hän olisi varmaan kuristanut minut siksi että sotkin isoisäsi tähän juttuun."
   "Tunsiko siskosi isoisän?"
   Nainen näytti ensimmäistä kertaa vähän loukkaantuneelta "Totta kai tunsi, hehän menivät naimisiin. Ja niin tunsin muuten minäkin, eikö se muka jo käynyt selväksi."
   Yhdistelin lankoja hetken aikaa päässäni, kunnes sain asiasta vihdoin selkeän kuvan, ja sitten mieleni tuntui räjäyttävän itsensä.
   "Sinä kirjoitit ne kirjeet! Sinä olet isoäidin sisko!" Minä älähdin, ja jäin tuijottamaan eteeni täydellisen  häkellyksen vallassa. Isoäiti ei ollut koskaan kertonut että hänellä oli sisaruksia, eikä ollut kukaan muukaan. Mutta se selittäisi yhdennäköisyyden, ja nyt ainakin oli selvillä kuka kirjeet oli kirjoitanut. Olin silti loukkaantunut että näin tärkeää ja isoa asiaa oltiin pimitelty meiltä. Miksi? Mitä pahaa oli siinä että isoäidillä oli sisko?
   "Niin, minä ne kirjoitin. Alexille, koska en tiennyt kenelle muullekaan uskoutua. Hän ei aluksi uskonut minua. Enkä usko että hän ikinä alkoi uskoakaan, mutta hän auttoi minua silti, kuunteli kaiken mitä kerroin, ja pystytti kanssani pylväät." nainen huokasi ja otti käsiinsä kepin, jonka päässä heilui lyhty, jonka sisältä kajasti valoa. Silmäni rävähtivät auki, ja pomppasin pystyyn, mutta horjahdin takaisin sohvalle ja Oliver otti minut kiinni ennenkuin ehdin lyödä päätäni tai muuta vastaavaa.
   "Jos sinä olet isoäidin sisko, ja pystytit ne pylväät, ja kirjoitit kirjeet, niin miksi sinä olet täällä?" minä heilautin kättäni näyttäen huonetta, ja tiuskaisin hermostuneena siitä, että huomasin etten oikeastaan ollut vieläkään kunnolla perillä mistään. Mitä enemmän sain asioita selville, sitä hankalammaksi kaikki tuntui muuttuvan "Mikä paikka tämä on?"
   "Tämä on seuraava maailma. Maailma joka tulee meidän maailmamme jälkeen. Tämä on maailma meidän maailmamme rinnalla, alla, yllä ja ympärillä. Tämä maailma ei ole meidän maailmamme sisällä, eikä ulkopuolella. Nämä ovat kaksi samaa maailmaa, samassa paikassa, samassa kohdassa. Mutta eri todellisuudessa. Rinnakkaisulottuvuus, niinkö sitä kutsutaan?" nainen lausui ja katsoi minua yhä kylmän sinisillä silmillään "Äläkä kysy mitään siitä aikaharppauksesta. Täällä aika ei noudata samoja sääntöjä, kuin siellä. Aika saattaa liikkua samalla tavalla, tai eritavalla, täällä tunti saattaa olla minuutti siellä, tai toisinpäin. Kun astuu rajan yli on paras varautua siihen että aikakin vääristyy, maailmoja ei ole tarkoitettu siihen että tavalliset kuolevaiset ravaavat niiden välillä miten sattuu."
   "Hän on myös se nainen jonka minä näin" Oliver sanoi yhtäkkiä hiljaa "Se joka ojensi minulle kättään ja ohjaili minua ympäri taloa."
   "Sinä teit sen liian helpoksi" nainen vastasi ja nyrpisti pojalle nenäänsä. Minä nousin taas suoraksi istumaan. Jomotus päässäni oli alkanut helpottaa.
   "Vastaa. Mitä sinä teet täällä, miten päädyit tänne?" Tuijotin naista vaativasti ja tuo vastasi katseeseeni synkkänä. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, kunnes lopulta nainen huokasi ja katsoi ulos ikkunasta inhottavaan, sumuiseen maisemaan.
   "Haluatko että annan vastauksen, vai haluatko kuulla koko tarinan?"
   Tunsin yhtäkkiä innostuvani ja valpastuin hetkessä "Kerro minulle kaikki" kuiskasin ahnaasti, mutta pidin silti huolta siitä että äänessäni säilyi itsetietoinen, hiukan käskevä sävy. En halunnut missään nimessä vaikuttaa epäuskottavalta ja heikolta. Oliverin seurassa se ehkä kävi jotenkuten, mutta tähän naiseen tunsin suurta halua tehdä vaikutuksen. En siksi että olisin pitänyt hänestä, vaan siksi että halusin hänen tietävän että minä en ollut mikään säälittävä pikkutyttö, jollaisen kuvan olin saattanut itsestäni vahingossa antaa sekavassa tilassani. Halusin että hän saisi kuvan itsevarmasta, pelottomasta naisesta joka oli juuri selvinnyt laumasta hirviöitä ja pelastanut toisen ihmisen hengen parikin kertaa.
   Nainen hengitti hitaasti sisään, ja huokaisi sitten kulmat kurtussa.

   "Se ei alkanut minusta. Tässä talossa on jotain joka on aina vetänyt niitä puoleensa. Ehkä se on kirottu, tai ehkä se kuuluu toiseen ulottuvuuteen. En tiedä, enkä ole varma haluanko tietää. Mutta me olimme aina asuneet siellä, minä ja siskoni. Silloin kun olimme pieniä, me pelkäsimme kellarissa asuvaa mörköä. Isä sanoi aina että ei siellä mitään ole, mutta hän ei koskaan tuntunut olevan asiasta varma, ja vaikka hän sanoi että hirviöt eivät voi satuttaa meitä, hän ei koskaan sanonut ettei niitä ole olemassa. Sieltä kuului joskus öisin huminaa, ja ääniä. Sellaisia ääniä joita ihmiset eivät voi päästää.
   Me kuitenkin kasvoimme ja asiat unohtuivat, ja pitkiin aikoihin ei tapahtunut mitään. Eve tapasi Alexin, ja he menivät kihloihin."
   "Kuka on Eve?" Oliver kysyi.
   "Isoäitini. Ole hiljaa" minä vastasin ohimennen tarinan lumoissa.
   Nainen oli hetken aikaa hiljaa kunnes jatkoi taas.
   "Sitten kului muutama vuosi, Eve ja Anton menivät naimisiin, ja ne olennot alkoivat tulla takaisin. Näin niitä ikkunoiden takana, metsässä, ne hiipivät kaikkialla öisin, ja minä olin vähällä tulla hulluksi. Joten kerroin siitä Evelle, mutta hän ei halunnut puhua siitä. Hän oli raskaana, ja se asia pelotti häntä eikä hän halunnut kuulla siitä yhtään enempää. Joten kerroin siitä Alexille. Hän vakuutti ettei mikään siitä ollut totta, ja että olin varmasti vain kovin stressaantunut siksi että siskoni on saamassa lapsen. Että olin väsynyt ja harhainen, ettei oikeasti ollut mitään hätää.
   Minä aloin nähdä niistä unia. Unia jossa ne olivat inhimillisempiä, ja ne puhuivat minulle siitä kuinka tämän kaiken kuuluu tapahtua, ja kuinka tämä talo kuuluu niille, ja ne ovat valinneet minut avaamaan niille oven jotta se voisi tapahtua. Ne unet olivat kaikki epätavallisen todellisia, kunnes eräänä päivänä minä ymmärsin, että ne eivät olleet unia. Katsos, jokin niissä olennoissa pystyy vaikuttamaan minuun sisältä päin. Jokin niissä sai minun sieluni irtautumaan ruumiistani, lähtemään niiden luokse. Ihan niinkuin sinullekin kävi, muistatko? Ja joka kerran kun niin kävi, minä ikäänkuin katosin jonkinlaisen rajan toiselle puolelle, maailmaan joka oli vähän erilainen kuin se missä olin elänyt. Se on niiden maailma, niinkuin tämä usvainen maailmakin.
   Joka tapauksessa, ne halusivat että avaan niille oven, tuon oven." nainen osoitti lyhdyllään ikkunasta ulos kohti ovea, josta pääsi takaisin talooni "Mutta se ei oikein toiminut, koska minun ruumiini ei ollut siellä missä sieluni oli, eikä pelkkä sielu pystynyt avaamaan ovea, pelkässä sielussa ilman ruumista ei ollut tarpeeksi voimaa siihen. Mutta minua pelotti että eräänä päivänä ne saattaisivat saada minun ruumiinikin sen rajan toiselle puolelle, joten minä kirjoitin Antonille kirjeen hänen isänsä nimellä, joten vaikka kirjeet oli osoitettu Alexille, hän ymmärsi silti että ne olivat minulta hänelle, onneksi.
   Olin neuvoton, en tiennyt mitä tehdä, joten Alex ehdotti, että me voisimme tehdä sinetin talon suojaksi. Oikein tehtynä se voisi toimia muurina tämän ja seuraavan maailman välillä, ja se estäisi niitä olentoja pääsemästä tänne enää koskaan. Joten me pystytimme pylväät, suoritimme rituaalin, ja sinetöimme ne talon suojaksi. Vaikka olin skeptinen ja en uskonut että se toimisi, se auttoi, ja olennot katsoivat. Eve sai lapsen, ja parin vuoden päästä toisen, ja kaikki oli niin kuin pitikin, kaikki palasi normaaliksi. Mutta sitä kesti vain hetken.
   Eräänä yönä minä heräsin niin kamalaan tunteeseen, etten kyennyt sivuuttamaan sitä. Minä tiesin että jokin on pahasti vialla, ja sitten minä näin sen, näin niiden silmien kiiluvan ikkunani takana. tuijottavan minua. Ne eivät unohda, ne eivät luovuta. Ja koska olennot eivät kyenneet enää tulemaan taloon, ja minä pystyin vastustamaan niiden kutsua paremmin, ne suuttuivat ja muuttuivat aggressiivisemmiksi. Sen jälkeen minä pelkäsin enemmän kuin olin koskaan pelännyt. Näin niitä kaikkialla, kuulin niiden kävelevän talon käytävillä, raapivan seiniä kynsillään, kuulin niiden rahisevan hengityksen lattian alta. Kun suljin silmäni, tunsin niiden hengityksen kasvoillani, haistoin niiden hajun huoneessani. Eivät ne tietenkään olleet talossa, mutta ne olivat sen ulkopuolella, ja ne leikkivät minun mielenterveydelläni, pelottelivat minua, halusivat tehdä minut hulluksi.
   Eräänä yönä Evekin heräsi siihen, hänkin näki ne olennot. Ne olivat metsässä, seisoivat siellä punaiset silmät kiiluen. Eve oli kauhuissaan, olihan hänellä kaksi lasta joista huolehtia, ja hän tiesi että ne olivat todellisia. Joten minä lupasin että hoidan kaiken. Ja koska minä en keksinyt muutakaan, minä kirjoitin Alexille, anelin häntä keksimään keinon ajaa ne pois lopullisesti. Ja hän auttoi minua taas, hän meni kanssani metsään pylväiden luo, ja teki niille uuden rituaalin, hän kirosi ne, hän siunasi ne, hän manasi ne. Hän teki kaiken mahdollisen minkä sellaisien asioiden kanssa voi tehdä. Ja sitten.... ne lähtivät, eivätkä ne tulleet enää takaisin. Alex muutti asumaan taloomme kanssamme, ja me otimme perhekuvat. Yhden jossa olivat kaikki, yhden pelkästään Alexista ja Evestä, yhden heistä ja lapsistaan, yhden minusta ja Evestä, yhden minusta, Evestä ja heidän lapsistaan, ja yhden minusta, lapsista ja Alexista."
   Nainen painoi katseensa lattiaan, ja oli pitkän aikaa hiljaa. Sitten, hyvin katkeralla ja surkealla äänellä hän jatkoi:
   "Ja sitten kaikki, jonka olin onnistunut korjaamaan, hajosi. Näin niistä unta. Ja ne kertoivat minulle, että maailma vanhenee ja niin vanhenevat pylväätkin, ja silloin ne tulevat takaisin. Ja minä heräsin siihen että ne seisoivat ikkunani takana, ja sitten ne lähtivät pois, tällä kertaa viimeisen kerran. Eivätkä ne tulleet takaisin. Kirjoitin siitäkin Alexille, ja koska tiesin missä hän piti muita lähettämiäni kirjeitä, vein sen sinne. Mutta minä en koskaan enää voinut saada apua, enkä minä halunnut olla paikalla kun ne olennot palaisivat takaisin. Joten minä tein ainoan järkevältä tuntuvan asian. Minä hirtin itseni."
   Kuulin kuinka Oliver henkäisi hiljaa. Ei niinkään järkyttyneesti, vaan ennemminkin pettyneenä. Minä sitävastoin olin järkyttynyt. Kaikesta. Mutta enemmän kuin mitään halusin kuulla kaiken loppuun asti, joten pyysin varovasti naista jatkamaan.
   "Mitä sitten kävi? Sittenkö sinä päädyit tänne?"
   "Niin, sitten minä päädyin tänne. Koska minä olin vienyt niiltä niiden omaisuutta, ne veivät minulta omani. Se oli minun rangaistukseni siitä, että olin osa tätä typerää taloa. Että ne olivat valinneet minut avaamaan niille oven, enkä minä tehnyt sitä. Joten minä jäin tänne, ja vasta kun ovi on auki ja ne pääsevät ulos, minäkin pääsen. Näettekö tämän lyhdyn? Se olen minä. Siellä minun sieluni on, ja vasta kun pääsen ovesta ulos, olen vapaa lähtemään täältä. Mutta minä opin, että sielusta voi irtaantua muukin kuin ruumis" nainen jatkoi ovelasti "Joten minä lähetin ajatukseni taloon. Ja näin kaiken mitä siellä tapahtui, pystyin katselemaan sinne niin paljon kuin halusin, mutta en itse voinut tehdä mitään enkä koskea mihinkään. Mutta olin siellä ja katselin kun kaikki valokuvat minusta poltettiin, ja minut haluttiin unohtaa. Kukaan ei välittänyt muistaa mielenvikaista tyttöä joka lopulta päätyi riistämään hengen itseltään, kukaan ei halunnut muistaa pakkomielteistä pelkoani olentoja kohtaan eikä sitä miten lapsellisesti kartoin kellaria ja näin painajaisia. He häpesivät, ja luultavasti pelkäsivätkin minua. Mutta Alex tiesi mitä minä olin käynyt läpi, ja hän säästi minusta yhden valokuvan ja kirjeeni, ja piilotti ne lastenhuoneeseen, jossa ne ovat olleet niin kauan. Sitten minä katselin kuinka äitisi varttui, ja hänen veljensä katkaisi välit heihin kaikkiin. Katsoin kun sinun veljesi syntyi, sitten sinä, katselin teitä kun leikitte pylväitteni ympärillä, Eve kuoli. ja pian sen jälkeen myös Alex. Katselin kuinka äitisikin muuttui vanhaksi ja veljesi muutti pois kotoa. Lopulta täällä olit vain sinä. Sinä ja kissasi, ei muita, pitkiin aikoihin. Ja minun on pakko sanoa, että olit todella outo. Et koskaan ollut hermostunut tästä talosta, toisin kuin kaikki muut. Kaikki muut tuntevat sen voiman joka tähän taloon on takertunut, mutta sinä et ole koskaan piitannut siitä. Oletko koskaan miettinyt mistä se johtuu?"
   Tunsin sydämeni tykytävän voimakkaasti ja ajatukseni juoksivat sekavasti päässäni.
   "No mistä?" minä kuiskasin kärsimättömästi jännittyneenä siitä, että saisin vihdoin kulla vastauksen. Saisin vakuuden sille etten ole outo, ja vaikka olisinkin, ainakin tietäisin miksi olen sellainen.
   "Koska sinä olet ihan samanlainen kuin Evekin oli. Minä olin osa niiden olentojen suunnitelmaa, minä olin osa sitä tunnetta, joka jäi tähän taloon ikuisiksi ajoiksi, mutta Eve pystyi torjumaan sen kamalan tunteen, vaikka kukaan muu ei koskaan pystynyt. Hänellä oli kyky irtautua siitä. Ja jotenkin se kyky onnistui periytymään juuri sinulle. Sinä olet jotenkin onnistunut kasvamaan irti siitä tunteesta, sulkemaan sen ulkopuolellesi, en tiedä miksi, mutta en kyllä haluakaan tietää. Ja sitten sinä asuit täällä yksin kissojesi kanssa, ihan onnellisena, kunnes asiat tällä puolella ovea alkoivat muuttua. Olennot kävivät levottomiksi, ne jäivät katselemaan ovea, ne odottivat sen aukeavan. Sitten osa niistä meni vuoren toiselle puolelle, koska ne aistivat että aika oli oikea, ja ne tulivat hakemaan omansa pois, ne tulivat tekemään sen joka niiden piti tehdä jo kauan sitten. Ne olivat keksineet keinon tehdä toinen ovi, ne olivat nimittäin löytäneet oikeanlaisen paikan. Kohdan, jossa energiat olivat joskus kauan sitten törmänneet yhteen, ja muodostaneet näiden maailmojen välille aukon. Hyvin, hyvin pienen ja huomaamattoman ohuen, mutta aukon kuitenkin. Ja ne kaivautuivat sitä kautta ylös, ja sitten ne törmäsivät tuohon penskaan joka sotki niiden suunnitelmat taas.
   Sitten poika juoksi metsään, sattuikin jollain ihmeen keinolla tulemaan juuri sinun talollesi, ja linnoittauduitte sisään, ja olennot aistivat että ne eivät pääse vieläkään sisälle, joten ne jäivät tutkimaan paikkoja. Pylväät olivat vieläkin siellä, kaikki oli ennallaan. Sitten ne päättivät, että ehkä on aika ottaa omansa pois väkisin. Mutta te pistitte vastaan minkä jaksoitte ja ne eivät voineet teille mitään. Tietäisittepä vain miten paljon se ärsytti niitä, varsinkin sinun sotkeutumisesi asiaan" viimeisen lauseensa nainen osoitti Oliverille, ja tuijotti poikaa häijysti virnuillen "Sinä, joka et edes ole osa tätä koko sotkua, sinä jolla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa...sinä menit ja tapoit yhden niistä. Eipä sillä, että ne olisivat piitanneet paskan vertaa siitä kuoleeko niistä yksi vai kaksi tai vaikka sata, mutta niitä ärsyttää että sinä kehtasit vastustaa niitä. Surkea, pieni, voimaton ihminen. Onneksi olkoon, olet tehnyt ne vihaiseksi itsellesi."
   Katsahdin poikaa nyt ensimmäisen kerran koko tilanteen aikana, ja näin että Oliverin kasvoilla oli taas samanlainen, jähmettynyt kärsivä ilme kuin ensimmäisenä iltana. Poika ei kuitenkaan näyttänyt pakokauhuiselta, vain hiukan ahdistuneelta.
   "Joka tapauksessa" nainen jatkoi, alkaen taas puhua minulle "Sitten ne päättivät kokeilla sinuun samaa keinoa kuin minuun. Ja se toimi. Sinä luulit sitä uneksi, mutta sinut ne onnistuivat melkein houkuttelemaan mukaansa, sinä et edes yrittänyt vastustaa, mutta jotenkin onnistuit silti repäisemään itsesi irti, ja ne menettivät sinusta otteensa kokonaan. Minä olin siellä silloinkin, katselemassa sinua, kun ruumiisi jäi seisomaan vierashuoneen lattialle ja sinun sielusi lähti olentojen luo, koska ne kustuivat sinua ja kietoivat sinut lumoukseensa, vetivät omaan maailmaansa. Mutta sinä pakenit. Ja sillä välin minä päätin kokeilla itsekin jotain, koska en itse voinut tehdä mitään, ja minun täytyi saada joku hakemaan avaimet, jotta joku pääsisi huoneeseen hakemaan kirjeeni ja kuvan. Tästä minä ehdinkin jo jutella pojan kanssa ennen kuin tulit tajuihisi" nainen naurahti, ja Oliver kurtisti kulmiaan. Ja jostain syystä, olin havaitsevinani pojan ilmeessä pientä surumielisyyttä.
   "Se oli helppoa," nainen jatkoi, selvästi itsetyytyväisellä äänellä "hän oli niin altis talon voimalle, hän tunsi sen koko ajan, ja minulle ei ollut mikään ongelma johdatella häntä ympäriinsä. Mutta kaikkein onnekkain sattuma oli, että hän törmäsi sinun sieluusi, kun olit matkalla pihalle. Ja kun poika kosketti sinua, sinä vedit hänen koko ruumiinsa tähän maailmaan. Silloin minä ymmärsin että siitä tulisi entistä helpompaa, koska hän oli ihan kokonaan minun vallassani, ja hän tekikin erittäin kiltisti kaiken mitä halusin. Mutta sillä välin kun hän oli lastenhuoneessa, sinä päätit mennä kellariin, ja tietenkin sinä löysit käytävän, sitähän olennot halusivatkin. Ja minulle tuli kiire päästä tänne, jotta pääsisin ulos ovesta, joten minun oli pakko jättää poika rauhaan hetkeksi.
   Mutta sitten sinä idiootti menit ja suljit oven juuri kun olin vähällä päästä ulos, ja minä jäin tänne. Koetin koko yön tehdä sinulle samaa temppua kuin pojalle, mutta sinä nukuit sikeästi etkä edes huomannut minua! Joten palasin takaisin poikaan, mutta jäinkin seuraamaan kiinnostuneena mitä hän teki, tutki huoneita ja muuta vastaavaa. Ja sitten hän meni takaisin keittiöön, ja koitin ottaa hänet taas omaksi työkalukseni, mutta hän olikin näköjään varautunut siihen ja se osoittautui paljon vaikeammaksi kuin sen olisi pitänyt. Jouduin tekemään kaikkeni ja pakotamaan itseni rajoilleni onnistuakseni, ja lopulta koitin jotain, mitä minun ei olisi kannattanut. Koitin siepata hänen sielunsa tänne. Olisin voinut ehkä ohjata sen oven ulkopuolelle, ja sitten laittaa sen avaamaan oven minulle. Mutta en ollut koskaan ennen yrittänyt mitään sellaista. Tiesin osaavani erotella sielun, ajatukset, ja ruumiin toisistaan, joten miten vaikeaa se voisi muka olla? Ihan kuin vain riisuisi toiselta paidan päältä.
   Mutta poika löi käteni pois ja keskittymiseni herpaantui, ja jotenkin onnistuinkin vahingossa siirtämään hänet takaisin teidän maailmaanne." nainen lausui ja kuulosti todella pettyneeltä.
   "Mutta.. kuinka Oliver sitten pystyi availemaan ovia sellaista, muttei pystynyt saamaan ääntään kuuluviin ja käveli lävitseni? Jos hän kerran siirtyi samaan ulottuvuuteen kanssamme?" minä kysyin ymmälläni. Nainen katsoi minua hetken aikaa silmiään räpytellen, kunnes hänen kasvoilleen levisi häijy hymy.
   "Eikö se ole selvää? Miltä se sinusta kuulostaa, kun joku kävelee näkymättömänä ympäriinsä, ja siirtelee tavaroita ja availee ovia? Tuleeko jotain mieleen?"
   Istuin paikoillani ja tuijotin naista. Luulin tietäväni vastauksen, mutta en halunnut uskoa sitä. Mielummin valehtelisin itselleni. Mutta nainen ei tuntunut välittävän tippaakaan siitä, miten kauhistuneelta näytin, vaan täräytti vastauksen eteeni.
   "Sillä hetkellä kun hän kosketti sinun sieluasi, hän kuoli."

   Mökkiin lankesi hiljaisuus. Katsoin Oliveriin, mutta poika oli kääntänyt kasvonsa poispäin ja selvästi katseli tällä hetkellä mielummin seinää kuin minua.
   "Me puhuimme tästä aiemmin, silloin kun sinä leikit ruumista" nainen tokaisi tylysti.
   "Minä luulin.. oletko sinä...?" minä aloin änkyttää, mutta nuorukainen kääntyi minuun päin, ja hymyili rauhoittavalla tavalla "Minä kuolin. Minun koko ruumiini siirtyi pois tavallisesta maailmasta. Mutta minä en ole kuollut enää. Minä tulin takaisin." Tuijotin Oliveria, mutta poika vain hymyili, eikä sanonut enää sanaakaan, vaan kääntyi taas pois.
"Sekin oli minun onneni, että hän ymmärsi näyttää sinulle kirjeet, koska miten muutenkaan olisit voinut ymmärtää miten paljon pylväillä on tekemistä tämän kaiken kanssa." nainen jatkoi huolimatta hiukan arkaluontoisesta keskustelustamme.
   "Ja koko sen ajan, kun kävelitte ulkona, olennot seurasivat teitä, hiipivät kannoillanne, vaikka osa jäikin odottamaan oven luokse. Koska riitti että edes yksikin pylväs olisi kaadettu, silloin sinetti haihtuisi. Sitä ei enää ole, mikään ei enää suojele taloa. Sinä rikoit sen, ja sitten te tulitte tänne, ja minä olin koko ajan ajatuksena teidän mukananne, seurasin teitä, kuuntelin teitä, katselin teitä. Löysitte käytävän, avasitte oven, ja tulitte tänne. Sitten sinä sait iskun päähäsi ja poika kantoi sinut mökkiin."

   Räpyttelin silmiäni ja koitin sulatella kaikkea sitä, minkä olin juuri kuullut. Olin vihdoin saanut selityksiä asioihin, enemmän kuin olin uskonut saavani. Tietoa oli ihan liikaa yhdelle ihmiselle, mutta onneksi Oliver oli mukanani, ja tuki minua yhä itseään vasten, koska minusta tuntui että olisin muuten saattanut tippua sohvalta. Nostin käteni otsalleni ja puristin sitä lujaa, ja painoin silmäni kiinni.
   "Mikä sinun nimesi on?" kysyin hiljaa.
   "Minulla ei ole nimeä."
   "Mikä se sitten oli?"
   "Miksi sinä haluat tietää sen?" nainen kysyi tylyllä äänellään. Pudistin päätäni.
   "En tiedä. Me olemme sukua."
   Nainen tuntui miettivän vastauskeni painoarvoa, kunnes lopulta vastasi; "Eli."
   "Eli" toistin itsekseni ja tunsin asioiden selkenevän.
   Selitys. Vihdoinkin. Asioissa oli paljon sulateltavaa, mutta tunsin ensimmäistä kertaa suurta helpotusta moneen päivään. Tunsin lukossa olleen kaapin auenneen ja kaiken sen sisältämän tiedon vyöryneen päälleni, ja vaikka se oli yhä hiukan sekavaa ja sotkuista, se oli kaikki vihdoin tässä, ja tunsin vihdoinkin edenneeni johonkin ja saavuttaneeni jotain. Yhtäkkiä havahduin ajatuksistani, kun tunsin Oliverin tärisevän itseäni vasten. Vetäydyin kauemmaksi ja katsoin poikaa kysyvällä ilmeellä. Oliverin ilme oli hyvin ahdistunut, ja hän tuijotti suoraan naiseen. Hänen alahuulensa värisi ja hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin. Helpottunut oloni valui pois minusta kuin viemäriluukusta, ja tilalle tuli epävarma ja hermostunut tunne.
   Minäkin siirsin katseeni taas Elin puoleen. Nainen istui edelleen paikallaan pöydän ääressä, pidellen lyhtyään käsissään, ja katseli meitä hymyillen. Mutta hymy ei ollut mikään kaunis hymy, se oli inhottava, kiero hymy, sellainen jonka ihmiset usein pukevat kasvoilleen kun suunnittelevat jotain ei-niin-mukavaa jonkun toisen varalle.
   "Nyt on myöhäistä, ne ovat jo lähes tulkoon kaikki käytävässä. Ja kohta ensimmäiset niistä ovat ulkopuolella, ja minä voin viimeinkin lähteä-"
   Nainen ehti tuskin lopettaa lauseensa ja nousta seisomaan, kun Oliver ponkaisi pystyyn niin että lensin hänen sylistään lattialle, ja syöksyi naisen päälle. Nainen kirkaisi kiukkuisesti ja koitti huitaista Oliveria lyhdyllä, mutta Oliver tarttui tuota ranteista ja painoi seinää vasten.
   "Nytkö sinä haluat päästää ne ulos?! Kaiken sen vaivan jälkeen jonka näit estääksesi niitä!? Eikö sillä ole sinulle mitään väliä mitä käy, kun ne pääsevät tuonne!? Olet ihan sekaisin! Olet sekaisin ja itsekäs! Et sinä ole joutunut tänne siksi että ne valitsivat sinut, vaan siksi että ne tiesivät että ennemmin tai myöhemmin sinä autat niitä!" poika huusi niin lujaa että kuulin kuinka hänen äänensä muuttui aivan lopussa käheäksi. Nainen kirkui ja rimpuli Oliverin otteessa, mutta poika piti tuosta tiukasti kiinni. Minä nousin horjahdellen seisomaan. Mieleeni nousi uusi kysymys, jota en olisi ehkä koskaan ymmärtänyt kysyä, jollei Oliver olisi tuossa, jollei hän olisi kysynyt naiselta niitä muutamaa yksinkertaista kysymystä, jotka eivät olleet juolahtaneet mieleeni ollessani liian innoissani kaikesta tiedosta jonka olin jo saanut.
   "Mikset sinä mennyt ulos jo silloin, kun avasin oven ja astuimme tänne?" kysyin ääni hiukan väristen. Eli siirsi hurjistuneet kasvonsa minua kohti. Hänen siniset silmänsä olivat laajenneet, ja hänen suunsa oli vääntynyt raivostuneeseen irvistykseen.
   "Tietenkin minä yritin mennä heti kun pääsin! Mutta minulla kesti hetki saada kaikki samaan paikkaan, sieluni ja ajatukseni ja tämä kuori, joka paremman puutteessa käy ruumiista! Ja kun vihdoin olisin päässyt lähtemään, näin sinut pyssy käsissäsi seisomassa taas kuolleiden olentojen keskellä, ja päätin etten enää anna sinun estää minua pääsemästä pois täältä! Joten iskin sinua päähän, mutta kun olin aikeissa jatkaa matkaa tuo poika kävi kimpuuni ja pakotti minut tulemaan kanssanne tänne, ja selittämään kaiken!" nainen huusi minulle, ja rimpuli yhä vimmatusti paikoillaan.
   Jos olin aikaisemmin ollut järkyttynyt, nyt minä vasta järkyttynyt olinkin. En ollut odottanut alunperinkään että lyhtyä kantanut henkilö olisi meidän puolellamme, mutta kun olin herännyt mökissä, mikään ei vaikuttanut uhkaavalta, ja olin jotenkin ajatellut että joku joka oli joutunut kokemaan samoja asiota kuin minäkin olisi ilman muuta minun puolellani ja ymmärtäisi minua. Ja nainen, Eli, hän oli minun isotätini. Olin järkyttynyt ajatuksesta että hän oli yrittänyt tappaa minut, että hän oli halunnut käyttää minua ja Oliveria hyväkseen päästäkseen pois täältä, päästääkseen olennot pois täältä. Raivo leimahti sisälläni.
   "Sinulla ei ole ollut mitään oikeutta tehdä niitä asioita joita olet tehnyt! Enkä minä aio antaa sinun päästää yhtäkään noista olennoista minun talooni!" Karjahdin tulikuuman raivontunteen syöksyessä lävitseni päästä varpaisiin, ja ryntäsin naisen luo, ja tartuin häntä paidan rinnuksista. Oliver teki minulle tilaa muttei irrottanut otettaan Elistä.
   "Ja tiedätkö mitä?" minä sähähdin yhteen purtujen hampaiden välistä. Eli nosti toista kulmaansa ja mulkoili minua murhaavasti. "Minä en aio antaa periksi, minä en aio luovuttaa niin kuin sinä. Minulla on suunnitelma."
   Elin silmät kapenivat viiruiksi ja hänen suunsa aukesi raolleen.
   "Valehtelet!" nainen kirkaisi ja alkoi taas riehua Oliverin otteessa, mutta minä käytin hyväkseni toisen rimpuilua ja väänsin lyhdyn irti tuon käsistä kun nainen ei keskittynyt siihen. Eli pysähtyi kuin seinään ja jäi tuijottamaan minua vaarallinen kiilto silmissään. Vastasin naisen katseeseen tuntien osittain sääliä, osittain inhoa, ja osittain hiukan pelkoa tuota kohtaan, ja nostin leukani ylpeästi pystyyn.
   "Me lähdemme nyt. Hyvästi, Eli."